Jos muukalainen olisi huomannut lähestyvän miehen, olisi hänenkin ollut helppo havaita tämän kuuluvan ratsastajien maahan. Vaikka välimatka vielä oli niin pitkä, että silmän oli mahdoton erottaa miehen pukua — nahkasääryksiä, pehmeätä puseroa, leveätä hattua, kannuksia ja lassoa hänen kädessään — paljastivat hänen ryhtinsä ja asentonsa paimenen, joka sananmukaisesti näytti hevoseensa kiinnikasvaneelta.
Muukalaisen istuessa mielteisiinsä vaipuneena huomaamatta ratsastajan lähenemistä tarkasteli tämä kiinnostuneena Metsärajalla olevaa liikkumatonta olentoa. Tultuaan lähemmäksi hän hiljensi hevosensa vauhtia ja katsoi leveän hatunreunansa alta tiukasti muukalaiseen. Hän oli vain muutaman metrin päässä rajalta, kun tämä vihdoin kuuli lähestyvien kavioiden kopseen ja hypähti pystyyn kuin paetakseen. Mutta se oli jo myöhäistä, ja puolittain vihamielisin ilmein hän käännähti tulijaan päin.
Ratsastaja pysähtyi. Miehen äkkinäinen liike ei ollut välttänyt hänen tarkkaa katsettaan, ja lepuuttaen huolettomasti oikeata kättään reidellään hän kiinnitti harmaat silmänsä muukalaiseen elottomin ja kysyvin katsein.
Istuessaan hevosensa selässä niin valppaana ja rohkeana Granite Mountainin jykevää ja juhlallista taustaa vasten oli ratsastaja nuoren miehekkyyden tosi henkilöitymä. Hän näytti olevan hiukan alle kolmenkymmenen ja vartaloltaan hän oli muukalaista sekä lyhyempi että hennompi. Mutta hiukan poikamaisesta piirteestä huolimatta sileäksi ajelluissa, tumman pronssin värisissä kasvoissa oli kypsän ja omasta voimastaan tietoisen miehen leima. Jokainen lihas, jokainen hermo uhkui joustavaa tarmoa ja jäntevyyttä, joka on elämän tosi kauneus ja voima.
Miehet olivat toistensa täydelliset vastakohdat. Muukalainen oli epäilemättä hienon sivistyksen täydellinen ja sopusuhtainen tulos. Yhtä selvää oli, että ratsastajan säteilevää miehekkyyttä ei liikasivistynyt, muotoihin kangistunut ja hienosteleva ympäristö ollut heikontanut. Mutta niin erilaisia kuin he olivatkin, oli heissä jotakin, joka leimasi heidät sukulaisiksi. Karjalaitumien poika ja kaupunkien mies olivat pohjaltaan yhtä samanlaiset kuin jalostettu juoksija ja kesyttämätön hevonen. Paimen oli sellainen, jollainen muukalainen olisi saattanut olla, ja muukalainen puolestaan oli sellainen, minkälaiseksi paimen toisenlaisissa oloissa olisi tullut.
Heidän ääneti silmäillessään toisiaan näytti siltä, kuin he vaistomaisesti olisivat tunteneet tämän sukulaisuuden. Sitten hiipi muukalaisen tummiin silmiin ihailua ja kateutta ilmaiseva katse.
Aivan kuin paimen olisi huomannut tämän muutoksen, hänen valpas ja varovainen asentonsa herpaantui. Hänen kätensä, joista toinen oli pidellyt suitsia valmiina pakottamaan hevosen salamannopeaan toimintaan ja toinen viipynyt lanteella, yhtyivät huolettomina lepäämään satulannupilla, ja poikamainen hymy levisi hänen kasvoilleen.
Hymy sai muukalaisen katseen leimahtamaan suuttumuksesta, ja äkkinäinen puna tummensi hänen kasvojaan. Hetkisen hän seisoi liikkumattomana; sitten hän kääntyi loukkautuneena, istuutui ja kiinnitti katseensa ympäröivään maisemaan.
Mutta hymyilevä paimen ei liikahtanut paikaltaan. Hetkisen hän katseli muukalaista äänettömän naurun saadessa hänen hartiansa hytkymään. Sitten hänen kasvoilleen levisi vakava ilme, ja hän näytti miltei häpeävän. Hetket kuluivat, ja yhä hän istui liikkumattomana hevosen selässä.
Vihdoin muukalainen kääntyi, ja jälleen nuo kaksi niin erilaista ja kuitenkin niin samanlaista miestä silmäilivät toisiaan.