Tällä kertaa väikkyi hymy muukalaisen kasvoilla. Mutta hymy herätti paimenen varovaisuuden. Kenties hän muisti muuatta Rovastin mielilausetta: »Varokaa miestä, joka nauraa, kun häntä on loukattu.»
»Hyvää iltaa!» lausui muukalainen verkkaan, äänessään tietoisen ylemmyyden häive.
»Iltaa!» vastasi paimen sydämellisesti, ja hänen syvässä äänessään soi hyväntahtoisuus, joka oli tehnyt hänestä kaikkien hänen ystäviensä suosikin. »Teidän on käynyt hullusti?»
»Jos onkin, on se oma asiani», vastasi muukalainen kylmästi.
»Niin kai», virkkoi ratsastaja lauhkeasti, »ja minä suon sen teille sydämestäni. Jokainen mies tarvitsee omat vastoinkäymisensä, luulen. Mutta en minä sitä tarkoittanut. Tarkoitin hevostanne.»
Muukalainen katsoi häneen kysyvästi. »Anteeksi?»
»Mitä?»
»En ymmärrä.»
»Hevosenne — missä hevosenne on?»
»Vai niin! Niin — tietysti — hevoseni — kuinka typerä olinkaan!» Miehen ääni oli nyt puoleksi anteeksipyytävä, ja hän hymyili oudosti jatkaessaan: »Minulla ei ole hevosta. Totisesti en tietäisi, mitä tehdä hevosella, jos minulla olisi.»