Rudolf on eräs toinen ystävistämme, jolla myöskin on vakuutettu sijansa kotomme valkean ääressä, ja hän puollustaa piirissämme nuorta ritarillista Amerikaa. Hänen unelmansa ja mielikuvituksensa olivat aina sellaiset, että kaikki ihmiset pitivät häntä herttaisen hyvänä poikana. Jolla ei yhdenkolmatta vuoden ijässä ole romantillisia unelmia, hänestä tulee viidenkymmenen vuotiaana kammottavan prosallinen mies, ja sentähden en minä koskaan laske pilkkaa Rudolfin ilmakuvista, joitten valmistumiseen ei vaadita mitään muuta kuin tasaista maata pohjaperusteeksi.
"Hupaista olisi tietää," lisäsi Theodor, "kuinka pitkän ajan nuori lakimies eli lääkäri, jolla ei ole muuta pää-omaa kuin hyvä päänsä, tarvitsee luodakseen valittunsa ympäri ihanuuden ja runouden ilmakehän? Suurtako vuotuista tuloa vaadittaisiin tuon paratiisin ylläpitämiseen?"
"Sitä minä en tiedä. En sitä ole tarkempaan ajatellut. Mutta että maalin pää on vaikea saavuttaa, sen tiedän, ja siksi naimisiin-menoa katselen mitä kaukaisimmassa etäisyydessä. Ensin on minun hankkiminen omaisuus, joka voisi vaimoni pelastaa vaivalta ja vaikeuksista."
"Antakaa minunkin tietää milloin saatte hankituksi sen rahan, joka pelastaisi naisen kaikista vaikeuksista;" lausui Theodor, "sillä se suuresti huvittaisi minua. Minä tunnen naisia, jotka palatseissa asuvat, joita joukottain palvelioita on passaamassa, joilla on vaunuja ja hevoisia, hohtokiviä, pitsejä ja kashmirihuiveja, prinsessalle kyllin arvoisia, ja joita kuitenkin huolet kaivaa. Yksi valvoo koko yön tuskitellen viimeksi tehdyn läningin liivistä löytyvää ryppyistä laskua; toinen ei saa unta sentähden ettei Lontoossa eikä Pariisissa löydy eräitä lajia selittämätöntä kiuhtaavaa silkkikangasta; kolmas huolehtii melkein hengeltä itsensä viimeisen pukunsa tähden, joka on niin huonosti sattunut onnistumaan ettei elämällä enään ole mitään arvoa. Asia on niin, että huolehtiminen ja työ ovat ihmiselliselle luonnolle niin välttämättömät, kuin varjo on valolle, ja on mahdotonta estää sitä kenenkään kuolevaisen osasta. Kanarialintu eli kultakala voipi oppia elämään täydellisessä tyytyväisyydessä tämän mailman kanssa, mutta ihminen ei sitä saata. Niin kauan kuin jotakin toivottavaa ja pyydettävää löytyy, niin kauan sitä koetetaan saavuttaa; ja niin kauan kuin sen omistaminen on hankala ja epäiltävä saavuttaa, niin kauan on huolta ja rauhattomuutta mailmassa. Jos määrätön rikkaus vapauttaa vaimon kaikista perheenelämän vaivoista ja vastuksista, kaivaa hän niitä toiselta suunnalta, ja hänellä on niin paljon työtä ja hankaluutta kuin toimeliaammalla perheen emännällä olla voipi. Katso vaan naisia Lontoon eli Nevyorkin ylhäisissä piireissä. Voiko nainen olla ahkerammassa työssä? Illasta iltaan kiiruhtaa toisesta täpötäydestä salongista toiseen, katsoa, kuulla siellä mitä jo ammoin aikoja sitten on kyllikseen nähnyt, kuullut, olla näyttävinään armaalta ja huvitetulta, vaikka kernaasti haukottelisivat suunsa auki, tukehduttavan kuumaa ilmaa hengittää rappusissa ja eteisissä ahdingoissa, ja huvitusten ja valmistusten tähden ei koskaan lepoa nauttia; eikö tämä ole ihanasti vastaava jokapäiväisen elämän hiestymistä ja vaivaa? Ainoa seikka, joka tekee tuon kauhean työn mahdolliseksi kärsiä on se, että se on ihan turhaa työtä eikä ole kenenkään luodun olennon hyväksi; tämä ainoa tekee tuonlaisen työn 'gentiliksi' ja eroittaa sen alhaisesta talouden-työstä. Nuo hennot naisolennot, jotka kolmen kuukauden ajalla jaksavat kolmessa, neljässä seurassa joka ilta kulkea, eivät sietäisi yhtä yötä sairashuoneessa valvoa; ja vaikka he täpötäydessä tanssihuoneessa osoittavat suurta fysillistä voimaa ja kestävyyttä, ja opera-huoneessa kärsivällisyydellä, joka ansaitsisi marttyran nimen, hengittävät mädännyttä ilmaa, eivät he voisi puolta tuntia istua tukalassa kamarissa, jossa laupeuden-sisar monta tuntia oleskelee sairaita ja köyhiä lohduttelemassa ja hoitamassa."
"Kas, nyt Thoro herra on saanut lempiaineestaan kiinni," lausui Jenny. "Heitä hänelle vaan hiukka tilaa naisraukkoja panetellakseen, ja saat heti pitkän esitelmän vastaasi kaikkien heidän vajavaisuuksien ja virheitten luetteloon. Mutta kuule nyt vaan niitä ritarimme Aftonpost'issa lausuu," lisäsi Jenny, ja aloitti lukemisen.
"Naisen aisti, joka hakee levossa ja hiljaisuudessa kuluvaa elantoa, ei merkitse työn halveksimista, vaan kykenemättömyyttä siihen. Nainen ei ikinä ole työntekoon aiottu — ei siksi että työnteko on alentavaista, mutta siksi, että se on naisen kauneudelle raatelevaa kuin raesade kukoistavalle ruusulle. Naisen sija on elämän kukkaistossa; hänen pitää levähtää, katsoa, vastaanottaa, nauttia ja riemuita kaikesta, mikä elämässä on ihanaa ja jaloa; hän ei koskaan saa askeltaa elämän työhuoneesen, jossa kovat kädet silmistään riuhtovat runollisuuden harson ja sydämestään kuolettavat kainouden kukkasen. (Eikö ole tää koreaa ja kukoistavaa, isä? Sehän on vaan silkkaa runollisuutta!) Sentähden mielikarvaudella kuulemme Kristoffer Crowfieldin semmoisella lämmöllä, voisipa sanoa kuumuudella kiihtovan että naisen tulee tehdä työtä, pitää tehdä työtä, ja että työ on hänelle kunniaksi, sekä väittävän että nainen paremmin tarkoituksensa täyttää lakaisin eli paistin-pannu kädessä, kuin silloin kun hän tulee meitä viehättävänä, vastustamattomana ja lumoovana salongissa taikka sisähuoneissa vastaan. Tämän onnettoman erehdyksen seurauksia ilmestyy maassamme kaikkialla, tytöt ovat kaikki kauniita ja kaikki äidit ja vaimot kuihtuneita, prosallisia, ilman mitään viehkeätä olennossaan. Kuinka harvoin tapaa naimisissa olevaa kauniilla eli hienolla iholla, hänen käsiään kun katsoo, ellei hän kuulu korkeimpiin kansanluokkiin? Työ ne pilaa pian, samoin kuin kasvojen iho, muoto ja mielen-ilmaus karkaistuvat. On todella tärkeää että ihmiskunta käsittää sen, että vaimo on kaikenlaisesta työstä vapautettava ja ympäröitävä tarpeenomaisella mukavuudella ja komeudella, jos ei kaikki naisellinen kauneus katoa nykyaikaan."
"No, mitäh, isäni, tästä pidät?" Jenny kysyi naurahtaen, herettyään lukemasta.
"Minä pidän," vastasin minä, "että kirjoittaja, miten te teitte keskusteluissanne, nuori herrasväkeni, tietämättään on toden ja valheen sekoittanut, niin ettei hän itsekään kumpaisestakaan selviä. Se on totta, ettei raskas työ ole naisen tehtävä; hän ei todellakaan ole siihen luotu. Se on myöskin totta että maassa, jossa vaimoa kunnioitetaan ja varotaan, enemmän sivistys ja hienous edistyy kuin siinä, jossa vaimonpuolia alaspoljetaan. Jonkunlainen ritarillisuus naisten kanssa seurustelemistavassa, joka kokee kääntää pois hänestä huolet ja vastustukset, on minun mielestäni omaisuus, jota paitsi mies ei suuresti ole sielutonta eläintä parempi. Mutta toiselta puolen on se myöskin täydellisesti totta, että kun ei monta miehenpuolta löydy, joka ei häpeäisi elää laiskaa ja pyrinnötöntä elämää, tapaa sentään useasti vaimonpuolia, jotka osaamattomuudestaan ja avuttomuudestaan kodin keskuudessa kerskailevat, ikäänkuin tuommoinen taitamattomuus ja kelvottomuus olisi ansiollinen eli ainakin hyvin miellyttävä."
"Ei, nyt isä liioittele," lausui Jenny; "vai miten, äiti?"
"Tuskinpa, tyttöseni," sanoi vaimoni. "Ei kauan aikaa sitten kuulin rouva Tlufferin ylhäisesti maireellisella muodolla lausuvan: 'minä en ymmärrä tuommoisia asioita,' kun oli kysymys eräästä taloudellisesta työstä, jonka toimeenpanemista jokainoan emäntä-nimisen tulisi tietää, joskin hän ei itse siihen käy käsiksi. Monta kertaa olen saman vastauksen saanut koettaessani saada jonkun nuorikon huvitetuksi kuulemaan ruoan valmistamis-keinoa, jota miehensä hyvin kiitti eli joka olisi kivuloiselle lapselleen terveellinen. Minä luulen isän olevan ihan oikeassa, Jenny."