III.
Huolimattomuus.
"Oletko, isä, nähnyt kirjoitelman Aftonpost lehdessä sinun hyökkäyksesi johdosta meidän naisten kimppuun, jonka teit joku aika taapäin?" kysyi Jenny, veitikkamaisesti hymyellen eräänä iltana, kun me teen jälkeen istuimme kirjastohuoneen takkatulen edessä.
"En, en ole sitä tehnyt."
"Oh, se on erinomaisen hyvä. Kirjoittaja, ken lieneekin on ruvennut meidän aseenkantajaksemme, ja selittää että elämäntarkoitus naisella on ainoastaan pysyä kauniina ja ihanuudellaan miesten silmiä ilahduttaa. Työntekoa ei koskaan pidä meiltä vaatiakaan. Jos joudun naimisiin, ei minulla ole muita velvollisuuksia kuin että aina olen hyvin puettu, aina hyvällä tuulella — mikä tuommoisissa olosuhteissa ei olisikaan vallan vaikeata —- ja hänen 'silmiänsä ilahduttaa' niin pian kuin hän tulee sisään elämän vaivoista väsyneenä. Kaukana minusta olkoot talonaskareet: ne vain tyynen mieleni pilaavat, vahingoittavat kauneuteni ja tekevät käteni karkeiksi ja rumiksi; ja tuo olisi aikaansaava sen, että mieheni joutuisi kovaan kiusaukseen jättää kodin liesi. Sentähden tulee minun sangen tyystisti varoa ihoani ja käsiäni, ja hyvää mielenlaatuani, eikä ajatuksissanikaan edesantaa itseäni alttiiksi talonaskareiden toimittamisen vaivalle."
"Hyvä, neiti Jenny! Kuinka kadehdin tulevan miehenne onnea, jolla on oleva vaimo, joka ei pidä lukua jos miehensä saapi päivällistä eli ei!"
"Kas niin, mr Thoro, pois pilkanteko," sanoi Jenny. "Minä olen ihastuksesta aina seitsemännessä taivaassa asti tuon uuden peruslain yli, enkä aio antaa kenenkään korkeuden istuimeltani houkutella itseäni alas. Se olisi juuri minun mieleeni että tarkoitukseni tässä maailmassa olisi olla kauniina. Ihastuksella kantaisin kalliita pitsejä ja hohtokiviä, ja näkisin elämän ympärilläni kiertelevän, kun kauniin tähden ympärillä, jonka ainoa tehtävä on loistaa ja lumota kaikkein silmiä, jotka häntä katsovat, ja kuitenkin sen ohessa tietää olevani oikein hyödyttävä ja tekeväni tehtäväni elämässä."
"Se on oikein," lausui Rudolf, "tuohon minä yhdistyn. Jos joskus nain, en tahdo keittiön-hoitajaa enkä kirjuria vaimokseni. Minä tahdon todellisen naisen, jonka saan sulkea ilmakehään täynnä ihanuutta ja runoutta, loitolla jokapäiväisen elämän hiestä ja huolesta."
"Silloin," lausui Theodor, "täytyy teidän itsenne eli vaimonne olla hurjan rikas."
"Minä en koskaan nai itselleni rahoja," selitti Rudolf, "minä olen vaimoni elättävä, eikä hän minua."