"No, no," vastasin minä, "en tahdokaan teistä tehdä politiikoja ja valtiomiehiä, mutta pyytäisin vaimojen tietävän siksi noista asioista, että mieluisasti ottaisivat osaa puheesen, joka kääntyy niihin. Usko minua, tuommoisten asiain, sekä estetiikan, fysikan ja kemian vähittäin tunteminen, olisi vaimoille paljo hyödyllisempi kuin romanien lukeminen, josta he nyt yksinomaisesti elävät. Ja vielä eräs kohta: kuinka äiti voi olla kaikki mitä hänen pitäisi olla pojilleen, jos poika jo parin vuoden koulussa olon jälkeen on etäällä hänen vähäistä katselemis-kykyä ja rajoitettua katsanto-alaa."
"Isä," lausui Jenny, "ole nyt rehellinen ja anna näille nuorille herroillekin moitteita. Me olemme tosiaankin saaneet jo kylliksi; emmekös, ole, Mary?"
"Olemme," myönsi Mary, "ja minä puolestani saan tunnustaa etten minä ole huomannut miesten juuri kovin lämpimästi ottavan osaa yleisiin asioihin, ja pelkään että monta löytyy, jotka eivät erittäin ole huvitetut pienistä tapausten jonosta kodissaan. Ja jos vaimon pitää olla mielevä kyllä mieltyäkseen ja ottaakseen osaa miehen tehtäviin, ei liene liioittelevaa pyytää miehenkin olemaan hyvän ja mieltymään vähän vaimojen toimintoihin."
"Kyllä," sanoin minä, "nyt tulee miesten vuoro. En millään muotoa tahdo tehdä tyhjäksi ettei miesten seassa löydy lukuisasti huolimattomia laiskureita, mutta, hyvät naiseni, suokaa anteeksi, useammissa tapauksissa se on äitin syy, sisartenkin välisti."
(Kovia vastaanväitöksiä, tietysti.)
"Ensiksikin," jatkoin minä, niistä huolimatta, "ei löydy kymmenen äitin seassa yhtä, joka ymmärtää hoitaa poikansa terveyttä. Hänen vaatteensa pitää olla muodin mukaiset, joskin eivät olisi lämpimät ja tarkoituksen mukaiset. Ensimäisten elinvuosien ajalla, se on kyllä tosi, katsotaan kyllä pojan ruumiillisia tarpeita. Mutta kohta nähdään toista: punaposkinen, ripeä poika pidetään vaan sopivana esineenä koreille vaatteuksille, kun moniaita vuosia myöhemmin unhotetaan ruumis ja ajatellaan vaan sielun tarpeita. Isoimman osan päivästä poika istuu koulupenkillä, monen tunnin ajalla kärsien sielun-ponnistusta, suurempaa kuin mihin aika-ihminenkään kykeneisi. Kotona on hänellä läksynsä luettavina, sielläkään ei hän saa vapaasti liikennellä; äidin hermot eivät siedä mitään melua; ja äidin mattoja ja huonekaluja pitää varoa mitä hellimmällä huolehtivaisuudella. Mitä julmimmalla vastavaikutuksella sitten sekä äiti että sisaret poikaa palvelevat, antavat hänelle rajattomia aamiaisrahoja ja lohduttavat häntä joka vaikeudessa makeisilla ja hopea-lanteilla. Kaiken tämän seurauksena on tottumattomuus liikkeessä olemiseen, haluttomuus kaikkeen muuhun, paitsi lukemiseen, itsekkäisyys ja syvä huolettomuus ja väliäpitämättömyys koko mailmaa — enin heikkoa, lellittelevää äitiä ja sisarta kohtaan. Raitista ilmaa ja voimistelevaa liikkumista nuorukainen vihaa kuin tautia, sillä äiti ei ole niihin häntä koskaan totuttanut. Kotona hän ei voi olostua, sillä vaikka kaikki hänen vaatimukset täytetään ja oikkuja noudatetaan kaipaa hän kuitenkin vapautta, jota hän ulkona kodista nauttisi. Työtä hän ei tahdo tehdä, sillä työttömyys on nyt kerran päässyt itämään pyrintöjensä pää-maaliksi, ja jos hän ottaa ruvetakseen mihinkään toimintaan, hoitaa hän sen niin huonosti ettei hän saa sitä pitää. Mutta ellei niin surkeasti ehdi käydä, vaan hän saa toimitus-alan, ja menee naimisiin, tulee hänestä nurea kumppali virkahuoneessa ja varsin ikävä aviomies.
"Hän ei vaan ole auttavainen, tuskin kohtelias, ei koskaan omaisilleen ystävällinen, hän haukottelee viimeistä sanomalehteä lukiessaan, ei kysy hallinnon toimia, ei kysy maan vaurastumista, ei läheisemmän ystävänsä kohtaloa, eikä oikeastaan pidä mistään muuta huolta kuin itsestään. Kaikesta vähin häntä ehkä vaimo ja lapsensa huvittavat; ne pienet ilot taikka surut jotka kotielämässä sattuvat, eivät koske hänen itsekkäisyyttä. Ja jos hän sitte toki oisi tässä elämässään onnellinen! Mutta sitä hän ei ole; hän on surkea ja aina pahalla tuulella. Hänellä on esimerkiksi osakkaisuus eräässä toimitusyrityksessä; ne alenevat. Siinä hänen tavallinen huono onnensa esiytyy, murisee hän: miksi ostinkaan nuo? Muutamia päiviä sen perästä vaimonsa tulee ilosta loistavin silmin vastaansa ja ilmoittaa osakkeiden nousevan salaman nopeudella — 'se seisoo tässä sanomassa.'
"'Kuinka harmittavaa!' huudahtaa hän 'etten useampia ostanut!' Lapset ovat sairaana: 'lähetä tohtoria hakemaan,' sanoo hän, ja menee klubbiin. Lapset ovat paranneet: 'maksa tohtorille,' lausuu hän, ja menee taaskin klubbiin. 'Tule kanssani teateriin!' pyytää häntä vaimonsa. 'En, se on niin ikävästyttävää,' hän vastaa. 'Jää kotiin tänä iltana!' sanoo vaimonsa. 'Mitä minä kotona tekisin?' vastaa hän."
"Kiitoksia, isä," sanoi Jenny, "tuo oli kaunis kuva, tuo."
"Joka ei kaipaa alkuperäistä totuutta," lausui Mary.