"Ei, paha kyllä," vastasin minä; "mutta kaikki tuo olisi ollut toisin, jos äiti olisi poikansa totuttanut yksinkertaisiin, järjellisiin vaatteisiin, terveelliseen hyvään ruokaan, hyödylliseen toimintaan ja ahkeraan terveyttä edistävään työhön."
"Niin, kuitenkin vaimonpuolet jäävät syyllisiksi," lausui vaimoni. "Vaan," lisäsi hän, "jos tämän-iltaisen keskustelumme kirjoitat muististasi, ystäväni, luulenpa totta tosiaan ettet enempää tarvitse sanomalehteen."
Ja minä seurasin hänen neuvoaan, niinkuin minä, sivumennen sanoen, useimmiten teen; mutta pyydänpä että se seikka pysyy salassa sinun ja minun kesken, hyvä lukiani.
IV.
Ei ole hauska.
"Olemme ihan pakotetut suurten pitojen valmistamiseen," lausui
Marianne, "Bob ei suvaitse sitä mainitakaan, mutta sen täytyy tapahtua.
Me olemme nyt kaikkein tuttavaimme kutsunta-kesteissä olleet, ja meidän
tulee myöskin kutsua heitä takaisin."
"En tiedä mitään kalaaseja ilkeämpää," sanoi Bob. "Koko talo pannaan ylönalaisin, kaikilla naisilla on päänkivistys, kaikki miehet ovat vihaisella tuulella, eikä saa kenenkään kanssa vaihtaa viisasta sanaa, nuoret immet ovat ihan huumauksissa, rouvat antavat nurinpäisiä vastauksia, kun ajatuksensa ovat toisaalla. Maata pannaan monta tuntia tavallista myöhemmin; kun tullaan kotiin itkee pienin, taikka on joku lapsi istunut ylhäällä odottamassa meitä, taivas ties kuinka kauan. Ja päivällä sen jälkeen, kun minun täytyy olla konttorissani kahdeksalta aamulla, ja vaimoni lasten kanssa oleskella, olemme uneliaita ja torkkuvaisia kumpikin. Minä panen ankaran vasta-lauseen noita satimen virittämiskeinoja vastaan joihin aviomiehiä, ja minua niitten joukossa, niin usein on langetettu. Jos minä olisin määrävänä, en koskaan menisi pitoihin, ja itse panna semmoisia toimeen — niin, kun korkea hallitsijattareni on selittänyt päätöksensä tehdä se, niin täytynee sen niin käydä, mutta ei se tule tapahtumaan ilman vastaan-väitöksiä minun puolelta."
"Mutta, Bob rakkaani, tuleehan meidän hankkia itsellemme tuttavia," vastusti Marianne.
"Tuttavia!" lausui Bob. "Kenen kuolevaisen kanssa voi sen kautta tutustua? Joukko ihmisiä tungeksii ja surisee toistensa ympäri, ja heidän kanssa tulisi sitte tutustua! Kuka ihminen, jolla on rahtunenkaan järkeä, ajaisi silloin aatoksensa, vähänkään arvoisemmat, ahjostaan esiin? Ei, pidoissa ei kuule muuta kuin jaarituksia ja jonnin-joutavia, joita säästetään juuri noihin tiloihin, niinkuin glacé-hansikkaita ja muita koristuksia. Aatteles vaan Brown naapureitamme. Kun pistäyvät meillä iltamalla, vaimolla sukankudelma ja miehellään viimeinen sanomalehti kädessä, niin on tuolla naisella varasto elähdyttäviä, raittiita, alkuperäisiä ja eriskummallisia lausetapoja ja hän haastelee huvittavasti todellisimmissakin ja vakaisimmissakin asioissa. Meillä on silloin niin hauska, ja pidän hänestä niin paljon että miltei rakastun häneen. Mutta katso häntä vaan pidoissa, joissa hänen yllään on pöyhkeä hame kuudella karneeringilla, ja päänsä näyttää kokonaiselta kukkaispenkereltä, — ihan selväähän on, ettei keskustelusta kanssaan voi tulla mitään, kun hän on niin koreana. Luonnoton päänsä-puettamistapa on epäilemättä pään sisässä jotain rikkonut, sillä hän ei ole enää sama rouva Brown, jonka tunsin toispäivänä jokapäiväis-läningissään, vaan toinen rouva Brown, jonka mielentila ei salli hänen ajatella mitään järjellistä. Hänellä on pari, kolme lausepartta, jotka melkoisesti sopivat kaikkeen mitä häneltä tiedustellaan, vastaukseksi, niinkuin: 'Oh todellakin! On maar! Ei maar ole! Kuinka erinomaista!' ynnä muuta samanlaista. Syy siihen on se, että hänellä on jonkinlainen kalaasikuume, joka tukehduttaa hänen luonteensa mielenilmaukset, kunnes pidot ovat ohitse ja hän on levähtänyt niistä. Minä pidän seuraelämästä, sentähden en saata pitoja kärsiä."
"Mutta, rakas Bob," sanoi Marianne, "mitä on siis tekeminen? Eivät kaikki tuttavamme voi meille tulla noin satunnaisesti jonakuna iltana. Ellemme pidoissa koskaan kävisi, emme olisi tilaisuudessa tuttavistamme koskaan tavata muutamia."