"Niin, minä tunnustan etten tosiaankaan tee muuta kuin sen, että pidän kunnossa pukuni ja käyn pidoissa. Tiedätte ettei isäni ole varakas, ja jos minä tahdon muassa mailmassa olla, täytyy sen tapahtua säästäväisyydellä ja aikani menee ihan hameitteni neulomiseen ja kääntelemiseen ja muuttelemiseen, niinkuin minun nyt on tekeminen. Vaan ei se kyllä voi olla oikein. Minä muistan kun ensi kerran menin ehtoolliselle ja piispa puhui niin kauniisti meille kristityn velvollisuudesta kilvoitella hyvän kilvoituksen — niin minä tein vakaan päätöksen koettaani se tehdä; mutta nyt tunnen itseni hyvin kurjaksi ja pieneksi, sillä olen siitä varma ettei tämä meno vie sinnepäinkään. Mutta miten tulee tehdä?"
"Luultavasti niinkuin täti Beby Titcomb tekee", sanoi Fasani.
"Täti Beby Titcomb!" kertoi Kolibri, "niin hän on oikea pyhimys. Hän kaikki rahansa panee laupeudentöihin, ja myötäänsä hän käypi köyhiä ja sairaita tervehtimässä — mutta, tytöt! minkä näköinen hän on! Kun ajattelen pukeakseni samanlaisiin kuin hän, niin todellakin uskallukseni masentuu. Onko tosiaankin tarpeellista käyttää tuommoista pukua ja tuommoista hattua, ettei olisi mailman-mielinen?"
"Ei", lausui Jenny, "tuota en ma usko. Päinvastoin luulen että tätisi niin hyvä kun onkin, enemmän vahingoittaa kuin edistää asiaansa, juuri sillä että hän sen ulkomuodollaan tekee niin rumaksi. Minä todellakin uskon, että jos hän osan rahoistaan käyttäisi pukemiseensa, voittaisi hän monen puolelleen, joka nyt vaan nauraa häntä, ja saisi heidät auttamaan monen hyväntyön edistämiseen."
"Ja sitäpaitsi", sanoi Fasani, "olen jossai lukenut, että yksi ihannetaiteista on olla hyvin puettu, ja tuon osan kehittäminen on, luulisin, yksi naisten tehtäviä. Kaikessa tapauksessa minä itseäni sillä lohdutan. Sitäpaitsi on minulle mieleistä olla hyvin puettu; minusta ei ole maalariksi eikä runoiliaksi — kaikki taiteellisuus luonnossani ilmoittautuu puvussain. Minä tahdon puvussani aina ilmituoda muodostuneen aatteen; minä tahtoisin joka läningille erityiset hansikkaat, hatun, kengät, auringonvarjon, ja niin edespäin.
"Vaan, rakkahin", lausui Jenny, "siihen vaadittaisiin kokonainen omaisuus".
"Ja jos minä rikas olisin oisin varma siitä, että suurin osa sitä käytettäisiin tuolla tavoin. Minä osaan kuvitella mieleeni puvun niin täydellisen, etten ole sitä nähnyt vielä. Kuinka mielisin näyttää mitä saisin aikaan! Nyt minulla elämässäni ei ole hauskaa hetkeä. Minä olen aina huonosti puettu. Minun täytyy kaikki tarpeeni ostaa sieltä, täältä, miten vaan helpommin voisin saada — ja nythän on kaikki niin kallista! Ja minulla on niin vähäiset varastot, ja muodit niin tiheään muuttuvat! Vaan mitä voinkaan! isä antaa mulle niin paljo kuin hän voi, sen tiedän, eikä juolahtaisi mieleenikään enempää pyytää häneltä".
"Onko siis olemassa suurempaa orjallisuutta kuin muodin valta on?" sanoi Kyyhky. Kaikki tunnustamme sen hullutukseksi ja kaikki kyykistymme kuitenkin sen ikeen alla. Me olemme kerrassaan tulleet pelkäämään sitä. Mistä se sitten on kotoisin, tuo mahtava isovalta?"
"Muotien syntyperää kysellä on sama kuin tiedustella mihin kaikki nuppineulat joutuvat", lausui Fasani. "Ajatelkaa vaan niitä tuhansia, miljoonia nuppineuloja, joita joka vuosi käytetään, eikä ainoakaan niistä kulumalla kulu. Mihin ne kaikki joutuvat? Luulisi jossain löytyvän nuppineula-kaivoksen.
"Viktor Hugo sanoo että ne keräyvät Pariisin loakkoihin", lausui Jenny.