Minä tosiaankin hyvin kävin hämilleni ensi kerran illallisilla kohdatessani muutamia nuoria ihastuttavia tyttöjä, joita luulin tuntevani yhtä hyvin kuin oman tyttäreni, mutta jotka näyttivät minusta nyt ihan oudoilta. Heillä oli nimittäin kaikilla pää kammattu tapaan, joka selvään mieleeni muistutti sähkövoimalla tekemät temppumme ja kokeemme, jolla meidän koulussa oli tapa huvitella, kun esine seisoi erittämis-pallilla ja joka karva sen hiuksista nousi pystyyn ihan itsestään. Ne korkeat, selkkauksiin joutuneet hiustornit ja eriskummaiset koristeet, joita sinne oli ikäänkuin heittämällä pantu sinne, tänne, vaikuttivat minuun niin kovasti, että luulin edessäni olevan jonkunlaisen lumotun olennon, ja että tuskin voin heidän kanssaan puhella maltillisella mielentyyneydellä, eli käsittää noitten ihmeellisten olentojen olevan niitä miellyttäviä, hyvin kasvatettuja nuoria tyttöjä, moitteettomia sisaria ja tyttäriä, opettajattaria pyhäkouluissa y.m. — jotka niin usein kotonani olen tunnustanut sangen suloisiksi ja järkeviksi.
En tiedä mistä se tulee, mutta sana: se on muotikasta, heittää kaiken yli johon se heijastaa niin lumoovan kiillon, että suurimmat hullutukset tulevat hyväksytyiksi mitä järkevimmiltä tyttösiltä, kun vaan tuo tenhosana on lausuttu siitä. Jonkun ajan vihaavat he muotia — he sanovat että se on "kauheaa" vaan he lausuvat sen hiljaisittain hoippuvin voimin ja heittävät lausumatta loppupäätöksen, että heillä on oikeus vastaisuudessa kutakuinki jäljitellä inhottua mallia.
Huvikseni kirjoittelin ylös mitä kuulin heidän ripeästä keskustelusta, ja annoin jokaiselle kauniista puhujattarista sen linnun nimen, jonka höyheniä hatussaan itsekukin kantoi.
"Minä tunnustan", sanoi pieni Kolibri, "että olen ompeluksesta ihan väsyksissä; muodit ovat niin eroavaiset viime vuoden muodista että saa tehdä kaikki uudestaan saadakseen mitään muodin mukaista pitääkseen".
"Niin, eikö se ole kauheaa!" lausui Fasanilintu; "Aatteles vaan mun uutta, vaaleata silkkipukuani! Se tuli hyvin kalliiksi, ja minulla on se ollut pari kertaa ainoastaan päälläni, ja eikö se jo näytä vanhanaikaiselta! Saan todellakin olla menemättä seuroihin talven ajalla, vaan siksi ettei minulla ole päälleni panemista".
"Niin, muodit muuttuvat yhä useammin ja useammin", sanoi Kolibri, "niin että lopuksi ei ehdi minkään muun kanssa, kun niitä seurata täytyy".
"En suinkaan minä jouda tekemään mitään muuta", kuhersi Kyyhky. "En ehdi lukea, en soittaa enkä piirustella. Jos olisin 'ylhäisiä' ja en muuta tarvitseisi, ollakseni somasti ja muodikkaasti puettu, kuin lähettää muotikauppiattaren ja ompeliattaren luokse käskyjäni, niin voisi olla hupainen elää tässä mailmassa. Mutta, tuo ijankaikkinen homma pukemisen, muutosten ja muuttelemisten, karneerinkein ja hattujen ja tukanlaitosten kanssa, ilman että sittenkään ehtii muodin jälkiä seurata — se on todellakin mahdotonta sietää!"
"Minä", sanoi Jenny, "en toivo koskaan ehtiväni muotia seurata, vaan en myöskään tahdo kovin jälkeen jäädä; en tahdo minusta sanottavan: 'kas kuinka hän on vanhanaikaisen näköinen!' ja vähäisillä varoillani ja omatuntoni (sillä minulla on tässä suhteessa omatunto enkä tahdo kovin paljo rahaa haaskata pukuuni) kanssa huomaan minä pukuni olevan oikein kalvaavan tuskan-aineisen".
"Tiedättekös, tytöt", sanoi Kolibri, "minä aattelen monta kertaa että olisi oikein soma ruveta luostarisisareksi, vaan päästäkseen näistä huolista. Että kerrassaan hyljätä kaikki pukemisen vaivat ja tietää ettei tarvitseisi muuta kuin leveän kaapun ja nuoran-palasen vyötäisilleen, sehän olisi ihanaa lepoa — jos emme olisi protestanttilaista uskoa tietysti".
Kun Kolibri oli näistä neljästä se, joka enin huolehti pukuaan, tämä selitys herätti raikkaan naurun, mutta se ei Kolibria keskeyttänyt, hän jatkoi: