"Se ei ole helppo päättää", vastasin minä. "Yhteen aikaan puhuttiin että ne määräsi Ranskan keisarinna. Sitte koettiin painavimmalla totuudella vakuuttaa että ne lähtivät naisista, jotka eivät missään maanperukassa saa säädylliseen seuraan tulla. Naiset, jotka eivät saa vaimon nimeä kantaa, joilla ei ole minkäänlaisia perheen siteitä, ne säätävät lajit ei vaan Ranskalle, mutta koko mailmalle. Siinä syy miksi muodit eivät katso viisauden ja säästäväisyyden sääntöjä, joitten mukaan perheen kulungit katsotaan. Kun keisarikunta lakkasi olemasta, lienee tässä suhteessa tapahtunut muutos, mutta voi sentään otaksua että muotien hallitsiattaret ovat samat kuin ennen. Ja minusta on sangen orjallista että jokaisen nuoren, nastin ja siveellisen neitoisen tulee vaatettaa itsensä samaan tapaan kuin Parisin 'demi-mondiin' kuuluvat vaimonpuolet, vaan tuon pienen sanan tähden: se on muotikasta. Ja luulen todella että meidän järkevät naiset ja nastit neitoset kyllä keksivät jonku pukemistavan, joka ei olisi haitan vanhanaikaista eikä Parisinmuotien orjallista jäljettelemistä, jos vaan kerran asianlaidan tyystisti tutkisivat".
"Koska noin kauniisti meille puhutte, mr Crowfield", lausui Kyyhky, "ja koska odotatte meiltä niin paljon, täytyy meidän kai koettaa saavuttaa teidän kunnioitustanne; mutta sanokaa nyt mikä mielestänne on oikein kohtuullisinta pukemistavassa. Tietysti kyllä kotona kuulemme paapatusta siitä päivän pitkään. Maria täti sanoo, ettei hän koskaan ole voinut uneksiakaan tuommoista aikaa tulevaksi, että äidit ja tyttäret istuvat puhelemaan siitä mikä on muotikasta, ja mikä ei ole muotikasta, ja kuinka he neuloisivat ja korjaisivat läninkinsä viimeisen muodin mukaan. 'Meidän äidit opettivat meille toista', on hänen tapa sanoa, 'opettivat meitä kääntämään ajatuksemme korkeimpiin ja jaloimpiin asioihin, ja he tiesivät velvoisuutensa olevan vastustaa lasten ja nuorten turhamaisuutta ja mailmallisuutta'. Maria täti pitää äitiä hirmuisena ihmisenä, sentähden että hän usein puvustamme pitää äidillistä huolta ja on levoton sen onnistumisesta; ja me mietimme hiljaisuudessa että Maria täti on vanha ja kärttyinen ja että hän on unhoittanut kuinka oli silloin kun hän itse oli nuoruuden ijässä".
"Vaan ettekö usko että vaikuttaisi tämän asian parantamiseksi jos henkilöt vakaantuneilla mielipiteillä yhtyisivät määrätyitä sääntöjä tekemään pukemistavalle?" kysyi Fasani.
"Minä en käsitä miten se kävisi päinsä", vastasin minä. "Kveckarit ovat sitä koettaneet, mutta turhaan, sillä nyt alkaa nuori kansa heidänkin seassa heittämään vanhan kveckaripukineensa pois. Niin kauan kun yhteiskuntaa hallitsevat ne lajit, jotka nyt ovat olemassa, niin kauan kun ihmiset liikkuvat niin eri oloissa ja niin eriävät asianhaarat ovat heihin vaikuttamassa — voimme vaan asettaa eteemme muutamia varmuuttavia sääntöjä ja sitten jättää itsekunkin olosuhteinsa jälkeen niitä likemmin määräämään ja niiden jälkeen elämään".
"Mutta mitkä olisivat nuo yleiset säännöt? Siinä juuri se suuri kysymys?"
"Joo", sanoin minä, "katsokaamme. Ensin toki lienemme yhtämieliset siinä ettei kauneutta saa pitää minään paheena ja vahingoittavana, että rakkaus koristelemisiin ei myöskään ole itsessään paha, vaan ainoastaan väärinkäytettynä synnyttää pahetta. Siitähän olemme yhtä mieltä?
"Tietysti", kuului joka taholta.
"Siis ei ole synti eikä turhuus pitää kauneista vaatteista. Kultaa, hehtokiviä, helmiä ja kaikkia, mitä niistä valmistetaan, voi yhtä viattomasti toivoa omistavansa kuin kukkia, lintuja, perhosia eli iltaruskon väreitä pilvissä. Kalliit kivet ovatkin oikeastaan vaan kivilajien kukkaisto, pimeän, sysisynkän kaivoksen kovia kukkaisia, ja mitä heiltä hajussa puuttuu, sen heidän kestäväisyys palkitsee. Tunnollisin kristitty voi syntiä tekemättä niitä ihailla, ja sanoa kuin eräs vanha, lempeä kveckarieukko minulle lausui: 'Minä niin kovin mielelläni kauniita hohtokiviä katselen!' Samoten ei ole väärin, ja järjelliselle ihmiselle sopimatonta, vissiin määrään katsoa ja puvussaan noudattaa muotia. Tarpeettomat poikkeukset osoittavat usein sen suuttumuksen ylönkatsomista, jonka sen kautta ehkä muille saattaa, kun ei huoli olla puettuna kuin he".
"Te olette todellakin jalomielinen", lausui Kolibri, "kun suotte meille noin suurta myöntymistä".
"Odottakaat", sanoin minä, "nyt tulevat rajoitukset. Milloin tuo rakkaus koristelemiseen käy liialliseksi ja syntiseksi? Pian on vastaus löydetty: Kun uhraamme liiaksi sen eteen. Meillä on aina silloin väärin kun uhraamme alhaisemman kauneuden edestä ylhäisemmän. Vaimo, joka uhraa perheellisen elinonnensa, omantuntonsa, itsensäkunnioittamisen, jopa oman kunniansakin koristelemisintonsa eteen, on häpeän ja moitteen alainen, sen kaikki myöntänevät. Tyttö, joka pukuunsa uhraa kaiken aikansa, kaiken voimansa, sielun sivistyksen ja kehityksen unhottamalla ja hylkäämällä muitten vaatimuksia, uhraa alhaisemman kauneuden eteen ylevämmän. Hän ei silloin ole rakastanut kauneutta, ainoastaan halvempaa, huonompaa muodon-kauneutta.