"Eikä minuakaan", sanoo John. "Jos otamme harmaata, pitää siinä ainakin olla seassa kultaisia tai ruusuisia värivivahduksia, kuten iltaruskon pilvissä."
"Se on minunkin mielipiteeni", vastasi vaimo; "mutta mieluimmin haluaisin jotain kellertävää; — sen lämpimät vivahtelut tekevät niin aurinkoisen vaikutuksen, ja pilviselläkin ilmalla saattaa se meidät luulemaan päivän paistavan; ja illalla tulen valossa on se niin iloista ja kirkasta. Tiedätkö, John, sahraminkeltainen on juuri se väri, joka meidän huoneisiimme soveltuu."
"Senväristä kyllä löytyy, hyvää amerikkalaista tavaraa, jonka hinta vaihtelee kolmestakymmenestäseitsemästä sentistä neljäänkymmeneen. Mutta tärkein kysymys on reunat, sillä niitten mukaan ovat matto, tuolit y.m. määrättävät. Minkä valitsemme huoneittemme perusväriksi?"
"Meillä on vain kaksi valittavana", sanoo rouva, — "viheriä ja kastanjanruskea, mikä on edullisempi taulullemme?"
"Luulen", sanoo John, silmäillen seinää, kuin taulu jo riippuisi siinä, — "ruskean samettireunan ja ruskeitten huonekalujen parhaiten soveltuvan tauluun."
"Kyllä varmaan", arvelee hyvä haltija; "ja sitten otamme tuon ihanan ruskean- ja punasenkirjavan maton, jonka näin Lowesilla; — se ei tosin ole brysseliä, mutta se on samaa mallia, siinä on sammalviheriäistäkin, ja väri on niin lämmin ja voimakas. Päällystettyäni sohvat ja vanhat nojatuolimme kastanjanruskealla ripsivaatteella, tulee kokonaisvaikutus olemaan kerrassaan kaunis."
"Entäs kun taulumme tulee paikoilleen", muistutti John, "se on niin kaunis, että se soristaa koko huoneen. Kaikki riippuu taulusta."
Taululla on oma juttunsa, jonka nyt tahdon kertoa. John oli kaiken ikänsä ollut kauneuden ihailija ja jumaloitsija, ja mennessään työpaikkaansa pysähtyi hän aina taidemyymälän ikkunoihin katselemaan sen aarteita.
Kerran valtasi hänet eräs syysmaisema kauneudellaan; punaisine vaahteroineen, purppuran- ja karmosiinipunaisine tammineen oli se utuiseen syysilmaan verhoutunut. Etäisellä kummulla seisoi suuri, keltainen pähkinäpuu niin luonnollisena, että John vaistomaisesti tunsi sormensa syhyyvän halusta päästä poimimaan sen ruskeankiiltäviä pähkinöitä. Syksyinen tunnelma oli siinä niin elävä, purppuraiset asterit ja tulipunaiset köynnöskasvit etualalla niin kirkkaan kauniit.
John meni myymälään tiedustelemaan. Taulun oli tehnyt tuntematon ranskalainen taiteilija, joka hiljakkoin oli tullut Amerikkaan tutkimaan maisemiamme, ja tämä oli ensimmäinen työ, jonka hän tarjosi myytäväksi. John oli juuri nostanut palkkansa; hän muisti talous- ja pesulaskuja, huokasi ja tarjosi siitä viisikymmentä dollaria.