Hänen hämmästyksekseen myöntyi kauppias heti ja taulu oli hänen. John luuli uneksivansa. Hän tutki aarrettaan sivuseikkoihin asti ja tuli siihen vakuutukseen, ettei se ollut minkään vasta-alkavan taiteenharrastajan töhrimä, vaan harjaantuneen, totisen taiteilijasielun luoma. Hän meni tapaamaan taiteilijaa hänen atelieeriinsa ja pyysi anteeksi, että hän oli anastanut niin ylevän helmen sellaisesta polkuhinnasta.
John tutustui taiteilijaan ja tutustutti ystäviäänkin, joiden kukkaro oli paksumpi — tähän muukalaiseen maalariin. Tämän jälkeen alkoivat hänen taulunsa mennä hyvästi kaupaksi, hänellä oli enemmän tilauksia, kuin jaksoi valmistaa. Hän kuvasi kankaalle amerikkalaisia maisemia hienon, ranskalaisen taiteilijaluonteen käsityksellä, — kesämaisemia, syksyisiä, väririkkaita tunnelmakuvia, lumisen talven uinailevaa, utuista hienoutta. Joka ei minua usko, kysyköön Morvillierin vaatimatonta atelieeria Maldenissa, nuolenampuman päässä Bostonista.
Tämä taulu oli aina ollut ylin aarre Johnin kotona, kauniin koristus hänen poikamiehen asunnossaan; ja nyt hänen varustaessa huoneitaan elämänsä kumppania varten oli taulu aina kaiken keskuspisteenä. Sillä tositaiteilijan teoksella, taiteilijan, joka tutkii luontoa tarkasti ja tunnollisesti on jotain yhteistä hurmaavan maaemon kanssa, sama tenhovoima luoda eri tunnelmia eri valaistuksissa. John vaimoineen oli tutkinut taulua joka hetkellä päivässä; miten aurinko aamulla valaisi tulipunaiset vaahterat ja kultasi siniset vuoret, miltä se näytti iltapäivän viileässä varjossa, taas lämmeten ilta-auringon valossa, kunnes se salaperäisesti hälveni hämärään. Nytkin näitä suurempia huoneita sisustaessaan oli taulu koko ajan heidän puuhiensa ja toiveittensa keskustana.
"Tiedätkö John", sanoi hänen vaimonsa epäillen. "Pelkäänpä tosiaankin täytyvämme ostaa ainakin muutamia uusia tuoleja ynnä yhden sohvan vierashuoneeseemme? Tuonne vastapäätä kannetaan niin komeata tavaraa, että oikein häpeän puolestamme, sillä kyllä meidän huonekalumme oikeastaan ovat hyvin rappiolla — oikeata romutavaraa."
"Ovatpa niinkin", sanoi John nauraen, "huutokauppakamarissa saisimme kaikista yhteensä tuskin viisikymmentä dollaria enempää, mutta meillä täyttävät ne mainiosti paikkansa, ja, Mary kulta, lopullisen päätöksen asiassa tekee se juttu, ettei meillä enää ole rahaa."
"No, ellei ole, koettakaamme saada nämä kuntoon hyvien haltijain avulla", sanoi Mary. "Annamme puusepän tarkastella kalujamme ja kiilloittaa niitä; tuolin käsinoja on liimattava paikoilleen ja kaikki uudestaan vernissattava. Olen löytänyt niin kaunista lämpimän ruskeata ripsivaatetta, vähän punaiseen vivahtavaa, ja kun kaikessa on uusi päällys, sohvat, lepotuolit ja kaikki samannäköiset, tuntuvat ne hyvin kodikkailta."
"Aivan varmaan, Mary! Olen tavannut erään kunnon naisen, joka on perehtynyt verhoilijan työhön, ja joka työskentelee päiväpalkasta ja tekee kaikki sinun aistisi mukaan."
"Kuinka mainiota! Olen melkein iloissani siitä, ettemme voi ostaa mitään uutta. Ja kuinka hauskaa saada vanhat kuntoon!"
"Katsoppas, Mary kulta", sanoi John, istuutuen tyhjälle laatikolle ja vetäen esiin muistiinpanokirjansa, "olen tarkoin laskenut kaikki varamme ja keksinyt keinon, miten huoneemme tulevat kauniiksi ja miellyttäviksi, vaikkemme tuhlaa ropoakaan uusiin huonekaluihin."
"Annappas kuulla."