"Minäpä selitän, miten äitinne saa kukat viihtymään", sanoin, "miten hän saa lapsensa viihtymään ja koko kodin niin lämpimäksi — hän antaa niille — sydämmensä. Hän rakastaa niitä; hän elää niissä ja tuntee myötätuntoisuutta niitä kohtaan. Hän seuraa niiden elämää, kuin olisi hän itse kasvi; hän muistaa niitä ja pitää niistä hellää huolta ilman melua ja ponnistusta; tuskin hän itsekään muistaa milloin hän niitä hoitaa, — mutta sata kertaa päivässä uhraa hän niille tuokion. Hän muuttaa ne lähemmäksi ikkunaa — tai kauemmaksi, — keksii jonkun madon ja kaivaa juuria, tutkiakseen näivettymisen syytä, hän huuhtoo lehtiä ja ripsuttaa vettä toisiin — ja kaiken tekee hän rakkauden hellällä huolella. Äitisi ei itsekään tiedä, miksi hänen kasvinsa versovat; ainoastaan kirjailija ja filosoofi, kuten minä, voi sen selvittää."
Vaimoni hymyili työkorinsa ääressä, vastatessaan:
"Minunkin täytyy pian kirjoittaa aikakauskirjaan, isälle aina jää viimeinen sana, vaikka kyllä luulen hänen osuneen naulan päähän."
"Tietysti", sanoi Maria. "Mutta tiedätkö, äiti, en uskaltaisi soristaa kotiani yksinomaan kukilla, sillä pelkään, ettei minulla olekkaan sinun taikavoimaasi, — ja huonosti hoidetut, lakastuneet kasvit tekevät kodissa perin surkean vaikutuksen."
"En neuvoisi ketään nuorta emäntää", sanoin, "hankkimaan kodin kaunistukseksi liian paljon kukkia, ellei hän tunne rakkautta niitä kohtaan ja kokemuksesta tiedä onnistuvansa niitten hoidossa; sillä kasvit eivät viihdy unohtuneina ja laiminlyötyinä saaden vain satunnaista hoitoa; sanon kuten Maria, lakastuneet kasvit tekevät surkean vaikutuksen."
"Mutta, isä kulta", sanoi Maria, "Johnin mallikodissa luit suurimman osan kodinsuloa kukkain ansioksi."
"Johnin kodin viehätyksen voi selvittää aivan kemiallisesti", vastasin. "Ensinnäkin asuu siellä aurinko, joka aina vaikuttaa vahvistavasti hermoihin. Kuinka iloinen onkaan ihminen nähdessään pitkällisen myrskyn jälkeen taasen päivänsäteitä. Miksi on mielemme niin kevyt kirkkaina aurinkoisina päivinä? Aurinko tuo taloon tuhansia ihania, vaihtelevia valo- ja varjovivahduksia, — heittää huoneeseen pehmeän, kimaltelevan sädeloiston, joka heijastuu kaikkialla, kirjoilla, tauluilla, kukkasilla ja huonekaluilla. Onneksi Johnilla ei ollut varaa ostaa brokaadi-uutimia — eikä hän olisi ostanutkaan niitä, vaikka olisikin ollut rahoja, sillä hän rakasti aurinkoa ylinnä kaikkea muuta. Hän oli seurustellut paljon taiteilijapiireissä ja tiesi hyvin, että raskaat damastiuutimet pimentävät juuri ikkunan yläosaa, josta edullisin valo tauluille ja kuvanveistoksille virtaa. Muodikkaat uutimet päästävät päivän valaisemaan ainoastaan tuolinjalkoja ja mattoja, jättäen huoneen yläosan varjoon. Johnin ikkunoissa oli uutimet, jotka hän mielensä mukaan saattoi vetää ylös ja laskea alas, joten huoneissa aina oli hyvä ja miellyttävä valo."
"No isä", sanoi Maria, "mikä on kemiallisen selvittelysi seuraava pykälä, mikä seuraa aurinkoa?"
"Seuraava", sanoin, "on värien sopusointu. Seinäpaperien, huonekalujen ja mattojen värien pitää sulautua toisiinsa. Sopusointu sulostuttaa aina huoneen, mutta useimmiten se laiminlyödään.
"Usein olen nähnyt huoneita, joissa tuntuu siltä, kuin kaikki olisivat riidassa keskenään, seinäpaperit riitelevät maton kanssa, matto riitelee takasin, ja kaikki kapineet koko sisustuksessa riitelevät keskenään. Sellaisen epäsovun vallitessa näyttää kaikki nololta ja ikävältä, olkootpa eri esineet vaikkapa kuinkakin kallista alkuperää. Toiselta puolen taas olen nähnyt hyvin halvasti, miltei köyhästi sisustettuja huoneita, jossa vaistomaisen väriaistin kautta kaikki oli sopusointuista ja vaikutti hienoudellaan.