"Muistatko mikä päivä kuukaudessa tänään on?"
Vaimoni tietää varsin hyvin, etten sitä seikkaa koskaan tiedä, ja etten siitä koskaan voi pitää lukua, ja turhaahan olisikin siitä huolehtia, kun hän aina on siitä selvillä, vieläpä ilmoittaakin sen minulle hyvissä ajoissa. Sillä hänen kysymyksessään piili jotain muuta takana. Se oli hieno viittaus siihen, että olisi aika miettiä uutta kyhäelmää aikakauskirjaani. Siispä en vastannutkaan itse kysymykseen, mutta sen sisäiseen tarkoitukseen.
"Katsoppas, kultaseni, en ole vielä selvillä siitä, mistä aineesta kirjoitukseni laadin."
"Annappas kun minä keksin aineen."
"Lausu ilmi ajatuksesi, valtijatar! Orjasi kuuntelee!"
"Kirjoitappas keittotaidosta. Aine on jokapäiväinen, mutta olen varma, että onni ja terveys riippuvat siitä enemmän kuin mistään muusta. Tee kotisi viehättävän kauniiksi, sorista se tauluilla, pidä se siistinä, mukavana ja raittiina, mutta jos vatsa saa ravinnoksi hapanta leipää ja kitkerätä kahvia, nostaa se sellaisen mellakan, että silmä käy sokeaksi kaikelle kauneudelle. Pienellä kesämatkallamme panin merkille, kuinka runsas varasto oivallisia ruoka-aineksia meillä täällä Amerikassa on, ja kuinka keittotaitomme on köyhä ruoka-aineiden paljouteen verrattuna. Usein istuimme pöytään, joka oli täyteensullottu oivallisista aineksista valmistettua ruokaa, mutta ruokaa, valmistettaessa niin täydellisesti pilattua, että oli miltei mahdoton sitä syödä! Pehmeitä korppuja, joissa oli alkaalipilkkuja, — hapanta hiivaleipää — rasvassa kiehunutta ja sitten hitaasti hyytynyttä lihaa — ja ennen kaikkea anteeksiantamaton synti, eltaantunutta voita! Kuinka usein toivoinkaan, nähdessäni kaikkea tätä kamaluutta, voivani näyttää ja opettaa ihmisille, mitä herkkuja olisi saattanut valmistaa näistä oivallisista aineksista!"
"Kultaseni", sanoin, "sinä ajat minut oudoille vesille. Soisitko miehesi esiintyvän julkisuudessa kotoisten raivottarien häpäisevin tunnusmerkki, pesurätti, takinliepeeseen kiinnitettynä? Ei, rouva Crowfield, nyt on se aika käsissä, jonka aina olen ennustanut tulevaksi: sinun pitää kirjoittaa itse. Olen aina sanonut, että sinä kirjoittaisit paljoa paremmin kuin minä, jos vain kerran koettaisit. Kirjoita samoin kuin välistä juttelet minulle, ja silloin lienee parasta minun paiskata kynäni loukkoon."
"Joutavia!" sanoi vaimoni. "Siitä ei tulisi mitään. Tiedän kyllä, mitä olisi sanottavaa, ja voisin sanoa sen kelle tahansa, mutta tarttuessani kynään hyytyvät kaikki ajatukseni, ja aivoni tuntuvat tyhjiltä ja raskailta. Olen hetken lapsi ja puhun mitä päähäni pälkähtää. Paras mitä joka alalla on sanottu ja kirjoitettu, ei ole käytännöllisen työntekijän, vaan tarkan vaarinottajan luomaa."
"Rouva Crowfield, tämä muistutus on niin hyvä, että se voisi olla minun tekemäni", sanoin. "Tosi on, että kaiken elinaikani olen ollut katsojana ja vaarinottajana kaikissa taloudenasioissa, varsinkin kun omassa kodissani olen päässyt niiden läheiseen yhteyteen. Kun siis nyt tässä kirjoituksessani käsittelen puhtaasti naisalaan kuuluvaa ainetta, olen vain sinun kynäsi ja puhetorvesi — ja annan näkyväisen muodon sinusta lähtevälle viisaudelle."
Niinpä istuuduin pöytäni ääreen ja aloin töhriä, valtijattareni kutoessa tyynesti sukkaansa vieressäni. Minun tulee ilmoittaa sinulle, lukijani, että tämä työ on minulle varsin vastahakoista — ja lisään vielä sen vakuutuksen, että jospa vaimollani olisi sama määrä itseluottamusta kuin minulla, kirjoittaisi hän niin hyvin, ettei kukaan enää kallistaisi korvaansa minun puoleeni.