Lapsiansa kasvattaessaan pitäisi vanhempain varsin tarkasti oppia ymmärtämään ja ottaa varteen tällaisen luonteen oireet. Aikaiseen sen näet jo huomaa. Synkkämielisyyteen taipuvaa lasta on herkeämättä hoidettava mitä huolellisimmin sekä ruumiillisesti että henkisesti. Mitä tarkimmin on vältettävä kaikkea kiihottavaa ja kaikkea liiallisuutta sekä opinnoissa, huveissa että ruuassa. Älykäs kasvatus voi hyvin paljon vaimentaa onnettoman perinnön surullisia ilmauksia.
Vielä on sellaisiakin ihmisiä, jotka onnettomissa olosuhteissaan eivät voi välttää liiallista rasittumista, vaan täytyy heidän lakkaamatta uurtaa elinvoimiaan ja ovatkin siitä syystä aina uuvuksissa ja kuluneet. Ne raukat nääntyvät kantaessaan taakkaansa, joka on heille liian raskas, eikä laupeuden enkeli voi heidän kärsimättömyyttään ja tuittupäisyyttään nuhdellen katsella, vaan ainoastaan säälien ja surren. Sellaisia ovat äitiraukat, lukuisa lapsiparvi ympärillä, joista nuorin ja pienin tuskin milloinkaan hänelle yön rauhaa suo, raskasta työtä tekevät miehet, jotka ainoastaan viimeiset voimansa pannen ja yötä päivää työtä tehden hädin tuskin voivat nälän ja puutteen pirttinsä ovelta karkoittaa. Sellaisia ovat sanalla sanoen kaikki ne, joiden hartioita painaa niin raskaan työn kuorma, etteivät voimat riitä sitä kantamaan.
Näiden kovaosaisten rasittamisesta syntyneelle ärtyisyydelle tiedämme vain kaksi parannuskeinoa: vaieta ihmisten saapuvilla ollessa ja puhua Jumalalle. Kun sydän on kukkurillaan, täytyy sen tyhjentyä tai muuten se murtuu; mutta avautukoon se silloin hänelle, ainoalle, joka on läsnä aina ja alati valmis auttamaan niitä, jotka häneen turvautuvat. Se on ainoa, pettämätön ja varma keino vastustaa tyytymättömyyttä ja nurisemista. Siten ja ainoastaan siten rauha voittaa levottomuuden ja huolen, ja rasittuneen luonnon tuskasta väräjävät kielet virittäytyvät taivaalliseksi sopusoinnuksi.
III.
Tukehuttaminen.
Vielä yksi onnettoman perhe-elämän syy — semmoinen, joka on ennenmainittuja vieläkin vaarallisempi.
Synnintunnustuksessamme kirkossa me kurjat kuolevaiset tunnustamme jättäneemme tekemättä, mitä meidän olisi pitänyt, ja tehneemme, mikä olisi ollut jätettävä. Tähän tunnustukseen sisältyy ihmisen koko puutteellisuus.
Siihen, jota nyt aion käsitellä, sisältyy se, mitä olemme tekemättä jättäneet ja sanomatta salanneet.
Juontuu tässä mieleeni, mitenkä kouluaikanani mietiskelin erästä kohtaa vanhassa kemian oppikirjassa. Siinä puhuttiin lämmöstä, jota on kaikissa esineissä, vaikka se toisissa on piilossa, niin ettei sitä tunne eikä sitä näytä lämpömittarikaan. Kun se siitä erityisellä tavalla irtautetaan, nousee lämpömittari ja se käteenkin tuntuu. Muistan vieläkin, miten jo silloin ihmetellen ajattelin sitä ääretöntä määrää sokeita, kuuroja ja mykkiä siunauksia, joita luonto sillä tavalla piilottaa. Kummalliselta minusta tuntui, että köyhäin perheiden täytyi joka talvi vilusta väristä, jopa sairastuakkin pakkasen kynsissä, ja luonto sillä välin säästi lämpöä säiliöihinsä — lämpöä, joka ympäröi heitä kaikkialla, jota oli kaikessa, mitä ikinä he liikuttivat ja käyttivät!
Ihmisen sieluelämässä on sillä varma vastineensa. Ihmissydämmessä on suuri, voimakas, lämmittävä voima, jota sanotaan rakkaudeksi, voima, joka äänetönnä ja näkymätönnä siellä piilee todellista elämää elämättä ja kykenemättä lämmittämään, ennenkuin se sanoihin ja toimintaan sieltä irtautetaan.