— Kirjoittaako hän sinulle? Sitä en tiennytkään. Mitäpä hän sitten kirjoittaa?
— Missäs sinä olit eilen? Mitä sinä ostit? Paljonko se maksoi? Mitäs sinä aiot tehdä?
— Jopa menettelit kummallisesti. Niin en minä ikinä.
— Kuules, Mari, Saara kuuluu aikovan hankkia itselleen silkkipuvun kevääksi. Minusta se on liian kallista — vai mitä sinä arvelet?
Muistelen lukeneeni eräästä herrasmiehestä, jonka erikoisuuksina muun muassa mainittiin, että hän kysyi niin vähän kuin suinkin. Toivottava olisi, että sellaista hienotunteisuutta harjoitettaisiin entistä enemmän kotielämässäkin; kotoinen seurustelu tulisi muuta miellyttävämmäksi.
Jos täydellinen avomielisyys ja keskinäinen luottamus perheen kesken vallitsee, niin ilmautukoon se vapaasti ja itsestään. Melkeinpä varmaa on, että ystävämme kyllä meille uskovat, mitä tahtovat meidän tietää — ja jos he eivät jotain asiaa kerro, niin heillä on syynsä siihen. Hienotunteisuus, joka panee arvoa ystävän vaikenemiseen, on elämän ihanimpia suloisuuksia.
Mutta ei ainoastaan kysellessä ja udellessa, vaan myöskin neuvoessa on meneteltävä viisaasti ja varovaisesti.
Muutamissa perheissä ei saa askeltakaan ottaa, ennenkun toiset jo utelemaan:
— Minkä tähden sinulla on tuo puku tänään? Mikset tätä pannut?
— Minkä tautta teit noin? Mikset näin?