— Rakas Hermione, nyt sinä olet ajattelematon.
— En ollenkaan. Minä vain kerran tahtoisin saada loppuun herrani ja mieheni vaatimukset.
— No, rakas Hermione, elä nyt ole lapsellinen.
— Etköhän alkaisi jo keksiä jotain uutta, rakas Entusius. Sitä olen jo kuullut niin usein, että siitä on kaikki uutuuden viehätys hävinnyt.
— Kas niin, Hermione, elkäämme nyt toki riidelkö.
— Hyvänen aika! Kukas tässä riitelee? En ainakaan minä. Minähän vain pyysin sinua minua oikaisemaan. Toivoisin edes kerran — mene, tiedä, elän yhdeksänkymmenvuotiaaksi — voivani tyydyttää sinun ylen hienostunutta mieltäsi. Toivon, että kahvi on hyvää tänään ja tee ja leipä ja paisti ja palvelijat ja eteisen matto ja vinnin ovi ja kellari. Ja nyt minä luullakseni saan oppia hiukan yleissivistystä. Minä tartun paikalla siihen. Mutta toivottavasti sinä hyväntahtoisesti laadit luettelon kaikista muista pikku asioista, joissa minun on korjauttava.
Entusius sysää kahvikupin edestään ja naputtelee pöytään.
— Jos minun sallitaan hieman huomauttaa, hyvä ystävä, niin pöytään naputtelemista ei pidetä sopivana, — virkkaa hänen kaunis vastustajansa.
— Sinähän voit tehdä ihmisen hulluksi, Hermione! huudahtaa Entusius, nousee pöydästä ja lähtee kotoaan katkerana, varmasti päättäen syödä päivällistä muualla.
Entusius on loukkautunut sydänjuuriaan myöten eikä ole mielestään eläessään nähnyt niin ajattelematonta ja ärtyisää naista. Mutta ei hänelle mieleenkään vilahda, että juuri hänen oma häikäilemätön, alituinen moittimisensa on Hermionen joka hermon niin herkistänyt ja aristanut, että pieninkin vihjaus, ystävällisinkin neuvo häntä kiusaten kiusaa. Tosin ei tämänaamuinen kiista ollut hänen syynsä. Hän sanoi vain sen, joka oli oikeaa ja totta, ja Hermione oli itsepäinen ja taipumaton. Mutta alkusyy oli kieltämättä kuitenkin hänen.