"Odota sinä, sinun vuorosi tulee viimeksi!" sanoi vasaramies äreästi ja tempasi pojan pois äitinsä sivulta.
Sukkeluus ja notkeus, jota pojan äsken oli täytynyt näyttää hyppimällä ja juoksemalla, saivat aikaan vilkkaan kilpailun. Ostajat taistelivat hyvän aikaa pojasta, kunnes Haley, joka tarjosi enimmän, sai hänet.
"Laupiaan Jumalan tähden, ostakaa toki minutkin!" vaikeroi äiti. "Älkää luulko että minä en enää mihinkään kelpaa. Osaan minä keittää, pestä vaatteita, puhdistaa huoneita…"
"Olehan tuossa!" torjui Haley. "Jo nyt olet kylliksi älissyt, ja minun aikani on täperällä."
Vanha Hagar tuli pian myödyksi. Se ihmisystävällinen mies, joka jo ennen oli hänen tähtensä puhellut huutokaupan pitäjän kanssa, sai hänet polkuhinnasta.
Muutamien päiväin kuluttua oli Haley Tuomon ja ostettujen "tavarainsa" kanssa "La Belle-Rivière"-laivan kannella, joka kulki Ohio-jokea alas päin. Hän aikoi ostaa matkalla vielä lisää orjia ja sitte etelässä sitä varmemmin hyötyä. Höyrylaivassa oli paljo matkustajia, jotka ryhmissä seisoen kannella nauttivat hyvää matkailmaa. Laivamiehetkin olivat iloissaan, laskivat leikkiä ja nauroivat. Iloisen seuran ikävänä vastakohtana olivat laivan tavararuumat. Siellä oli orjia ja tavaralaatikoita sekaisin. Murheellinen ja raskas oli neekerien mieli.
"Minulla on vaimo," sanoi John, yksi orjista, jotka Haley oli ostanut huutokaupasta, "eikä hän tiedä mitään, että minä nyt olen myöty."
"Missä hän sitte on?" kysyi Tuomo.
"Hän palvelee ravintolassa alempana tämän joen varrella. Jospa vain kerrankin saisin häntä vielä nähdä."
Hänen silmänsä kyyneltyivät ja samoin kaikkein muidenkin. Olivathan he kaikki samassa tilassa. Jospa jokainen ei ikävöinytkään vaimoa, niin oli toisilla ikävä isää tai äitiä tai lasta tai veljeä tai sisarta tai kaikkia yht' aikaa.