"Niin, ne koneet! Nehän ne juuri ovatkin. Työn säästöä muka! Meidän orja-omaisuutemme arvon halventamista, sanon minä! Kyllä minä hänestä keksinnöt karkoitan! Tuollaisen mustan koiran ei tarvitse ollenkaan huolia sellaisista asioista!"
Yrjö, jonka ihon väri yhtä vähän oli ihan musta kuin Elisabetinkaan, huumautui äänettömäksi tuosta tuomiosta. Hänen rinnassansa vain kuohui, ja vaikea hänen oli pidättää tunteitansa ilmi puhkeamasta. Herra Wilson näkyi huomaavan sen sisällisen taistelun ja nykäytti paljon merkitsevästi päätään Yrjölle, ikään kuin sanoen, että hän kyllä aikoi koettaa parastansa. Legreeltä se ei jäänyt huomaamatta ja hän sen tähden vain sitä jyrkemmin päätti pitää kiinni uhristansa. Kuin ystävällinen tehtaanisäntä luuli ensi kiukun jo lauhtuneen ja koetti taivuttaa tuota sydämmetöntä, niin Legree tuskin viitsi kuullakaan ja lausui vain kylmäkiskoisen neuvon, että Wilsonin ei pitänyt huolia asioista, jotka eivät häneen koskeneet. Siten oli Yrjöltä kerrassaan kadonnut kaikki toivo päästä tuskauttavasta tilastaan.
Toinen luku.
Pakosalla.
Jo samana päivänä läksi Legree Louisianiin ja hänen kanssansa Yrjö, jonka siten täytyi lähteä mieleiseltä työpaikaltansa, pääsemättä sanomaan edes jäähyväsiä omille rakkaillensakaan.
Kukapa ei käsitä Elisabetin tuskaa, kuin hän kuuli, mitä oli tapahtunut! Hän ei alussa tahtonut ottaa vastaan mitään lohdutusta eikä tahtonut sitä edes kuullakaan. Mutta synnynnäinen lempeys voitti pian uhkamielisyyden ja katkeruuden ja surumielinen uneksiminen valtasi hänet. Säälien näkivät hänen kumppaninsa hänen joutuvan sisällisen kalvavan surun uhriksi.
Viisi kuukautta oli kulunut, viisi pitkää kuukautta, joita muiston tuska katkeroitti. Oli ilta ja hämärän varjo levisi seudun yli. Elisabet seisoi pihalla Shelbyn asuinkartanon edessä ja katseli hitaasti pois vieriviä vaunuja, jotka veivät hänen emäntäänsä naapuriin vieraisille. Hän oli taas hyvin suruissaan. Juuri, kuin hän oli syvimpiin muisteluihin vaipuneena, heräsi hän äkisti siitä, että käsi hiljaa laskeutui hänen olkapäällensä. Hän katsahti taaksensa ja huudahti yht' aikaa hämmästyksestä ja ihastuksesta.
Se oli Yrjö, juuri se, jota hänen ajatuksensa olivat tarkoittaneet.
"Sinäkö Yrjö! Onko mahdollista! Miten sinä minua säikytit, ja kuitenkin miten onnellinen olen nyt taas!"
Hän lepäsi Yrjön sylissä. Viimein hän tointui ja vei hänet syrjässä olevaan huoneesensa, istahti hänen eteensä ja katsoi häntä tutkivasti silmiin.