"Oletko se sinä todellakin! Mutta kerropas nyt, mikä sinut toi niin äkkiarvaamatta tänne; mitä on tapahtunut? Katsohan poikaasi," sanoi hän, osoittaen Harryä, joka uteliaasti tuli esiin, "hän on surrut kuten minäkin, ja nyt hän ilosta ei saa puhutuksi mitään. Katsohan, Yrjö, eikö se ole kaunis poika?"
Yrjö kääntyi pois päin. Liikutuksesta kyyneltyivät hänen silmänsä. "O rakkaani!" sanoi hän ahdistuksissaan, "jospa en olisi koskaan nähnyt teitä!"
"Mitä nyt, Yrjö!" huudahti Elisabet hämmästyen. "Tuo muoto, mitä sillä tarkoitat? O puhu, Yrjö, minkä tähden olet täällä?"
Yrjö tarttui hänen käsiinsä ja painoi suudelman hänen otsalleen.
"Vaimo parka," sanoi hän, "minun täytyy taaskin peljästyttää sinua.
Tiedä sitte, minä olen täällä herra Legreen tietämättä."
"Mitä," parahti vaimo, "oletko sinä —"
"Niinpä niin, minä olen pakosalla! Vainoojat ajavat minua takaa kuin verikoirat; ja tätä ajoa on kestänyt jo kahdeksan päivää, mutta vielä eivät he toki ole oikeilla jäljillä."
"Hyvä Jumala," vaikeroi Elisabet, "minä olen peloissani sinun hengestäsi, Yrjö!"
"Minun hengestänikö? Siitä minä en pidä lukua, se päin vastoin on minulle raskas taakka. Ainoastaan sinun ja lapsemme muisteleminen pidättää minua elämääni lopettamasta!"
Elisabetille olivat kaikki nämä sanat kuin puukonpistoksia ja hän puhui lempeästi: