Huumatakseen oman tunnon vaivojansa tyhjensi Legree punssilasin toisensa perästä. Hän oli kuulevinaan äänen huutavan: "Sinä heitit äitisi kiharan tuleen, sen tähden äitisi kirous heittää sinut helvetin tuleen!" Mitä enemmän hän joi, sitä elävämmiksi tulivat hänen mielikuvituksensa kauhukuvat, ja kuoleman hiljaisuus, joka vallitsi hänen ympärillään, vahvisti vielä enemmän tuota kauhistuksen tunnetta.
Viimein hän hypähti ylös. Hän ei enää jaksanut kärsiä omaa mielikuvitustansa, hänen täytyi saada seuraa, se yksin voi herättää hänet uneksimisestaan. Hän puhalsi metsästystorveensa ja se molemmille orjainpäällysmiehille hyvin tuttu ääni juoksutti heti Kvimbon ja Sambon hänen luoksensa. Melua, huumaavaa soittoa isäntä tahtoi. Legree toimitti neekereille runsaasti viinaa ja, kuin he vähän ehtivät päihtyä, täytyi heidän välistä laulaa, välistä hyppiä ja välistä olla nyrkkisillä eli yleensä pauhata niin paljon kuin mahdollista herransa huviksi ja paremmalle mielelle saattamiseksi.
Sekin melu loppui viimein, molemmat orjat olivat poistuneet ja Legree oli melusta ja pauhusta huumautuneena ja ihan päihtyneenä nukkunut. Vaan pahat tuskastuttavat unet alkoivat nyt ahdistella. Valkoisella harsolla verhottu olento tuli hänen tykönsä ja koski häneen jääkylmällä kädellään. Hiuskihara näkyi uudestaan, mutta tällä kertaa hyvin suurena ja hänen kaulaansa kiertyvänä. Yhä lujemmalle ja kireämmälle kiertyi se, niin että hän tuskin enää voi hengittää. Lukemattomain äänien kammottava kuiskailu kuului hänen korviinsa ja se kuiskailu ja ne äänet johtivat hänelle mieleen asioita, joista hänen verensä oli jähmettyä. Sitte hän taas makasi hirvittävän syvyyden partaalla; hurjasti huutaen ja parkuen pysyttelihe hän kiinni ja hänen takanaan seisoi Cassy, uhaten sysätä häntä alas äyräältä. Ja Cassyn viereen ilmestyi äkisti toinen olento, jättiläisen kokoinen, silmät kuopallaan ja nyrkki uhkaavana. Kauhuissaan kääntyi Legree pois päin, vaan samassa jo tunsi putoavansa, ja synkkäin haamujen helvetillinen nauru kaikui joka taholta. Aamuaurinko valoi loistavaa, ystävällistä kultaansa ikkunoista sisään, kuin Legree viimein heräsi. Vaan hänen sydämmessään ja mielessään oli kolkkoa ja kamalaa, sillä siellä asuivat vielä kaikki unien kauhut. Hän hengähti helpotuksesta, kuin näki Cassyn tulevan.
"Olipa se helvetillinen yö, Cassy!" sanoi hän läähättäen. "En minä tahtoisi sitä enää toista kertaa kokea."
Ja hän kertoi eilisillan tapaukset ja yön kauhut. Cassy käytti tilaisuutta hyväkseen ja taivutti Legreen jättämään aiotut julmuutensa Tuomoa kohtaan toistaiseksi. Ei Cassy koettanutkaan herättää tuossa hirviössä säälin tunteita, siksi hän oli liian viisas, vaan hän tiesi paljon tehokkaamman keinon. Hän tiesi Legreen lyöneen vetoa naapuriensa kanssa ja luvanneen tänä vuonna olla puuvilloinensa ensimmäisenä New-Orleansin torilla. Ja koska pohjoisamerikkalaiset kuten englantilaisetkin ovat kiihkoisia vetojen ihailijoita, niin tässä tietysti ei ollut mikään pieni summa vedossa. Sen tähden Cassy huomautti herrallensa, miten helposti hän saattaisi menettää vetonsa, jos hän riistäisi työstä niin kelvollisen työmiehen kuin Tuomo, ja miten riemullisesti toiset vedonlyöjät siitä nauraisivat. Legree, jonka luonteessa turhamaisuus ja voitonhimo hyvin suuresti vallitsivat, otti Cassyn sanat huomioonsa, päätti toistaiseksi olla vähemmin ankara Tuomoa kohtaan ja arveli itsekseen saattavansa kyllä korjuuajan jälkeen runsaasti korvata, mitä siihen asti tuli laiminlyödyksi.
Tuomo oli sen jälkeen, kuin Cassy oli niin suuresti lievittänyt hänen tuskiansa, suloisesti nukkunut ja viehättävät unet, joita hän näki, olivat jyrkkänä vastakohtana Legreen kauheille unille. Isännän raaka ääni herätti hänet viimein kammottavaan ilmi elämään.
"Laiskuri!" ärjäsi hänelle valtias, "kuinka kauan sinä aiot nukkua? Etkö tiedä, että villan poiminnalla on kiire ja että työtä on yllin kyllä?"
Pari potkausta ja muut rääkkäykset saattoivat Tuomon nousemaan, vaikka hän vieläkin oli niin sairas, että tuskin jaksoi liikkua. Ei Tuomo vielä oikein ehtinyt ylöskään, kuin Legree heitti hänet takaisin maahan ja vaati häntä pyytämään anteeksi eilistä tottelemattomuuttansa ja kunnioituksen puutettansa.
Tuomo ei liikahtanut.
"Polvillesi! sanon minä vielä kerran!" kiljasi Legree ja sivalsi ratsupiiskallansa orjaa.