"Herra, mitä pyytäisin teiltä anteeksi, kun en tiedä, mitä olen rikkonut?" sanoi Tuomo lempeästi. "Kun en tehnyt, mikä minusta oli väärin, siitä ette toki voi syyttää minua. Julmaan tekoon minä en koskaan ryhdy, tulkoon sitte mitä hyvänsä."
"Nyt et varmaankaan ajattele, mitä kaikkea vielä voi tulla", pilkkasi Legree. "Vai luuletko ehkä, että minä katson noita paria piiskan sivallusta kyllin riittäväksi? Narri mikä olet! Minä toimitan sinulle rangaistuksen, jonka rinnalla kaikki tähänastiset ovat olleet vain lasten leikkiä! Mitäpä sinä esimerkiksi sanoisit, jos sinut sidottaisiin puuhun ja ylt' ympäri sytytettäisiin sieviä rovioita Hä, eikö siinä olisi huvia nauraa ihan kuollaksensa?"
"Herra Legree," sanoi Tuomo, "te kykenette tekemään, mitä hyvänsä, sen minä kyllä tiedän. Mutta enempää kuin ruumiin te ette voi tappaa — ja sitte seuraa ijankaikkisuus."
Tämä yksi sana levitti taivaista valoa orja paran sieluun ja sama sana täytti isännän mielen sanomattomalla ahdistuksella.
"Kuin te minut ostitte, herra Legree, niin te toivoitte saavanne uskollisen ja rehellisen palvelijan. Se minä olen teille ollutkin ja tahdon aina olla. Aikani ja voimani, kaikki minä annan teille, vaan en sieluani, se on Jumalani oma ja hänen vallassansa. Jos tahdotte kiduttaa minut kuoliaaksi, niin tehkää se, sillä…"
"Todellako?" ärähti Legree vihan vimmassa. "Vieläkö sinä kiusaat minua ja saatat kiusaukseen? Perkele sinua auttanee tuskissasi."
"Ei mikään perkele, vaan Jumala kaikkivaltias", vastasi Tuomo.
"Kelvoton koira, että minä…"
Tuomo sai korvapuustin nyrkillä, joka hänet kaatoi maahan.
Samalla tunsi Legree olkapäällänsä kylmän käden. Hän kääntyi: Cassy seisoi siinä.