Orjat läksivät. Kohta sitte ei koko kartanossa eikä pihalla näkynyt ainoatakaan elävää sielua. Cassy jo seisoi takaportilla odottelemassa ja, kuin melu vaikeni, hiipi ylös piiloonsa. Siellä oli tosiaan kaikki järjestetty tarkoituksen mukaisimmasti, mikäli niissä oloissa vain soveltui. Eräässä nurkassa vinnin perällä seisoi pöytä, vieressä kaksi tuolia, ja lähellä niitä oli mainittu arkku, avosivu kohti kattoa: Cassyn makuusija. Erääsen katon kannattimeen oli kynttilä kiinnitetty siten, että siitä ei näkynyt vähintäkään valoa kattoikkunoihin eikä muuanne vinnillekään kuin juuri siihen nurkkaan.
Muutamia tuntia turhaan haeskeltuaan palasi Legree apulaisinensa kotiin. Hän oli puolittain vihan vimmassa ja puolittain huolissaan, että Cassy ehkä ilmaissee hänen salaisuutensa; mutta pian hän rauhoittui niistä huolistaan.
"Cassy on vaiti", sanoi hän itsekseen. "Onhan minulla hänen lupauksensa, eikä Cassy ole niitä, jotka sanansa syövät."
Jo samana yönä ratsasti Legree pyytämään muutamilta naapureilta apua huomispäiväksi uuteen suurempaan ajoon. Silloin kaikin tavoin koetettiin saada karkulaista jälleen kiinni, suot etsittiin tarkkaan, jättämättä mitään sopukkaa nuuskimatta. Kaikki turhaan.
Legreen kiukku oli suurimmillaan tästä jo toisen ajon onnistumattomuudesta. Hän kiroili ja pauhasi lakkaamatta kotonaan, ja ken näinä hetkinä sattui hänen käsiinsä, tiesi varmaan saavansa ruoskaa ja potkauksia. Hänen vimmansa kääntyi viimein Tuomo parkaa kohtaan. Täytyihän Legreen saada osoittaa kiukkuansa jollekulle ja siihen oli Tuomo kaikista sopivin sekä siitä syystä, että hän ei ollut antautunut isäntänsä kätyriksi julmuuksien harjoittamisessa, että varsinkin siitä syystä, että hän niin horjumatta piti kiinni uskostaan ja siten oli isännälleen ainaisena salaisena moitteena. Legree oli muuten vakuutettu, että Tuomo tiesi Cassyn olinpaikan, ja päätti pakottaa hänet tunnustamaan, jos ei hyvällä, niin ankarimmilla kidutuksilla. Hän siis käski sen päivän iltana, jolloin oli toistamiseen oltu turhalla ajoretkellä, molempia orjain päällysmiehiä tuomaan Tuomoa.
"Minä tiedän varmaan," sanoi hän heille, "että se musta konna on kutonut kokoon koko tämän jutun. Mutta hänen täytyy tunnustaa taikka on hänen viime hetkensä tullut."
Sambo ja Kvimbo tottelivat hyvin mielellään, ja vaikka he eivät muuten sietäneetkään toisiansa, niin he kuitenkin vihasivat yksimielisesti Tuomoa, koska tiesivät, että hän alkuaan oli määrätty orjain päällysmieheksi heidän sijaansa.
"Minä vihaan häntä", puhui Legree itsekseen, kätyrien poistuttua. "Hänen hurskastelemisensa inhottaa minua! Eikö jo rupea näyttämään siltä, kuin minä olisin viheliäinen syntinen hänen rinnallansa? Ja mikä estää sitte minua jäähdyttämästä vihaani hänessä? Eikö hän ole minun omani ja eikö minulla ole oikeutta kohdella häntä ihan mieleni mukaan? Kuka voisi minua estää siitä!"
Ja ihan vimmoissaan puristi hän kätensä nyrkiksi ja pudisti sitä, ikään kuin olisi edessä ollut joku riistämässä häneltä sitä oikeutta ja valtaa.
Kuin Tuomo tuotiin isäntänsä eteen, oli hänellä epävarma aavistus siitä, mitä oli tuleva. Hänestä tuntui, kuin astuisi hän viime askeliansa. Mutta hän ei vavissut, sillä hän oli valmis kuolemaan ja hänen sydämmensä ikävöitsi rauhaa. Ainoan toivonsa, kuin hänellä oli ollut maallisista asioista, toivonsa nähdä vielä kerran perhettänsä, oli hän jo aikaa sitte jättänyt, koska hän jo edeltä päin näki sen mahdottomaksi. Niinpä häntä ei enää mikään sitonut tähän maalliseen oloon, hän voi levollisesti astua kiduttajansa eteen.