”Ihan varma”, sanoi äiti äänellä, joka pani hänet itsensäkin hämmästymään, sillä tuntui aivan siltä kuin joku häneen kuulumaton henki olisi antanut tämän vastauksen.
Pienokainen nojasi nyt väsynyttä päätään äidin olkapäätä vasten ja nukkui.
Pienien pehmeiden käsivarsien kosketus ja lämmin hengitys kaulaa vasten vaikuttivat kuin sähkövirta. Ei Elisa tietänyt väsymyksestä, ei unesta mitään. Koko ruumis oli kuin terästä ja totteli sielua kuin hevonen ruoskaa.
Aamun koittaessa oli hän jättänyt kaikki tutut paikat ja käveli nyt valtamaantiellä. Hän oli kerran käynyt emäntänsä kanssa pienessä kylässä Ohio-joen varrella. Sinne hän nytkin ohjasi kulkuaan päästäkseen joen yli ja siten pelastuakseen.
(Ellet, pieni lukija, tunne Ohio-jokea, niin ota Pohjois-Amerikan kartta ja etsi se sieltä. Silloin näet, että Ohio on mahtava virta, joka idästä päin yhtyy tuohon vieläkin suurempaan Missisippi-jokeen.)
Kun ajajia ja ratsastajia rupesi näkymään maantiellä, käsitti Elisa vaistomaisesti, että hänen kiireinen kulkunsa voisi herättää huomiota ja tehdä hänet epäluulon alaiseksi. Hän hiljensi sentähden hiukan käyntiään, laski pojan maantielle ja järjesti pukuaan.
Pieneen myttyynsä hän oli kätkenyt muutamia omenia ja niiden avulla hän nyt koetti saada lasta kulkemaan vähän nopeammin. Hän kieritti vähä väliä omenan muutaman metrin päähän heidän edellensä ja lapsi juoksi aina nopein askelin sitä saavuttaakseen. Tällä tavalla he pääsivät pitkät matkat eteenpäin.
Kun pienokainen rupesi valittamaan nälkäänsä, vei äiti hänet pieneen tien vieressä olevaan metsikköön ja antoi hänelle aamiaista mytystään.
Lapsi ihmetteli nähdessään, ettei äiti syönyt mitään, ja koetti väkisin panna vähän kakkua hänen suuhunsa, mutta Elisa sanoi:
”Ei, Harryseni, ei äiti voi syödä mitään, ennenkuin sinä olet päässyt turvapaikkaan, meidän täytyy taas rientää eteenpäin päästäksemme virran rannalle ennen iltaa.”