Hän koetti kulkea näennäisesti niin levollisena kuin suinkin välttääksensä uteliaita silmäilyksiä, mutta sisällinen tuska ajoi häntä eteenpäin pysähtymättä, levähtämättä.
Tuntia ennen auringon laskua pääsi hän viimein väsyneenä ajettunein jaloin Ohion varrella sijaitsevaan kylään. Oli kevättalvi. Joki oli paisunut ja virtava ja suuret jääkappaleet ajelehtivat edestakaisin kuohuvien laineiden keskellä.
Elisa katsoi heti virtaa ja ymmärsi, ett’ei lautan tavallisesta ylimenosta nyt voinut olla puhettakaan. Mutta ehkäpä veneellä. Hän meni joen rannalla olevaan pieneen ravintolaan asiata kuulustelemaan.
Siellä vakuutettiin, että kaikki ylipääsö sillä hetkellä oli mahdoton.
Elisan surullinen muoto ja levottomuus herättivät sääliä ystävällisessä emännässä ja hän lupasi tehdä, mitä suinkin voisi. Hän kutsui Elisaa sisään ja tarjosi Harrylle leivosta. Mutta lapsi oli niin nääntynyt, että itki, eikä katsellutkaan makeisia.
”Lapsi-rukka! Laskekaa se tänne”, sanoi emäntä ja avasi erään pienen makuukammion ovea, missä oli puhdas sänky. Sinne poikanen kohta nukkuikin pitäen vielä unessakin kiinni äitinsä kädestä. Elisaa varten ei ollut lepoa, ei hän saanut unta. Hän ajatteli alituisesti takaa-ajajiaan ja tunsi polttavaa tuskaa rinnassaan. Voi noita raivoisia, tyrskiviä aaltoja, jotka erottivat hänet vapauden maasta!
Sillä aikaa kun olemme seuranneet Elisan pakoretkeä, ei herra Haley suinkaan istunut toimetonna kädet ristissä. Niin pian kun hän sai kuulla uhrinsa paenneen, rupesi hän kiroilemaan ja sadattelemaan ja syytti ensi vimmassaan herra Shelbyä tästä. Mutta sitten hän vähitellen tyyntyi, kun sai talon miehet ja hevoset käytettävikseen pakolaisten takaa-ajamista varten.
Ei hän kuitenkaan päässyt niin pian liikkeelle, kuin olisi tahtonut. Koko aamun hän kyllä oli kovassa touhussa, kiirehti ja luikkasi, mutta näytti siltä, kuin kaikki asianhaarat olisivat liittyneet häntä vastaan. Hevoset pääsivät karkaamaan ja saatiin vasta kiinni parin tunnin päästä. Se tie, jota Haley ensin kävi ratsastamaan, oli mahdottoman huono ja noin peninkulman päästä tykkönään suljettu, ett’ei ollut muuta neuvoksi kuin palata takaisin.
Totuuden nimessä on mainitseminen, että nämät vastoinkäymiset suureksi osaksi olivat Shelbyn palvelijoiden toimeenpanemia, he kun kaikin tavoin tahtoivat edistää Elisan pakoa viivyttämällä takaa-ajajaa. Vaistomaisesti he käsittivät, ett’ei rouva Shelbylläkään ollut mitään sitä vastaan, vaikka hän kyllä oli antavinaan käskyjä ja kiirehtivinään palvelijoitaan. Tämmöisissä asioissa ovat neekerit ihmeen tarkkasilmäisiä, oikeita veitikoita.
Haley tuli tällä tavalla menettäneeksi monta tuntia, ja saapui samaan pikku ravintolaan, jonne olemme seuranneet Elisaa, vasta tuntia myöhemmin.