Tietysti takaa-ajoa oli jatkettava niin pian kuin virta loi jääpeitteensä, mutta kiusallista tämä vaan oli. Haley rupesi jo itseään kiroilemaan siitä, että oli välittänyt koko kakarasta, josta nyt vaan sai kulunkia ja harmia. Annettuaan käsirahoja miehille, jotka olivat ottaneet ammatikseen etsiä karanneita orjia, ratsasti hän uudestaan Shelbyn kartanoon tällä kertaa Tuomoa noutamaan.
Tuomo sedän tuvassa vallitsi raskas mieliala. Chloe täti oli noussut aikaisin aamulla silittämään ukkonsa paitoja. Tätä tehdessään hän vähä väliä nosti kättänsä pyhkiäkseen niitä kyyneliä, jotka vierivät hänen poskilleen.
Tuomo istui vieressä, Uusi Testamentti polvellaan. Ei kumpikaan virkannut mitään ja lapset nukkuivat vielä.
Viimein Tuomo nousi ylös, meni vuoteen ääreen ja rupesi katselemaan pienokaisiaan kuiskaten itsekseen: ”Tämä on nyt viimeinen kerta.”
Chloe täti ei vastannut mitään, hivutti vaan hivuttamistaan paitaa, vaikka se jo oli niin sileä kuin suinkin olla voi. Mutta yht’äkkiä hillitsemiskyky petti. Hän laski rautansa alas ja purskahti itkuun.
”Jos edes tietäisin, minne aikovat sinut viedä ja kuinka sinua sitten kohtelevat. Kyllähän emäntä sanoo ostavansa sinut takaisin parin vuoden päästä, mutta eihän kukaan, joka kerran viedään virtaa myöten etelään, enää tule takaisin.”
”Mutta, Chloe, onhan sama Jumala siellä kuin täälläkin, ja minä olen joka paikassa hänen suojassansa. Nytkin hän on osottanut minulle hyvyyttään antamalla sinun ja lapsien jäädä tänne.”
Tuomo oli tukahtua pidättäessään itkuaan, mutta hän koetti karaista itseään ja puhui lohduttavasti ja voimakkaasti.
Chloe täti oli pannut parhaansa valmistaessaan jäähyväissuurusta. Hän oli paistanut lihavimman kanansa, ottanut esiin marjahillot ja muut herkut. Mutta Tuomolta ne saivat jäädä milt’ei koskematta, sillä ei sellaisina hetkinä maita ruoka eikä juoma. Ei Chloella liioin ollut ruokahalua ja ainoat, jotka panivat arvoa tähän herkulliseen ateriaan, olivat pojat. He eivät vielä ymmärtäneet hetken vakavuutta, vaan söivät tyytyväisinä hyvällä ruokahalulla.
Chloe täti järjesti sillä aikaa ukkonsa vaatteita. Hän tarkasteli joka paitaa, erotti vanhat uusista ja käski niitä säästäen käyttää, sillä kukapa ompelisi uusia, kun nämät rikkuivat. Hukkaparin hän oli jatkanut yön kuluessa ja pannut lankakerän sisään parsimista varten. Mutta kuvitellessaan, että nuo julmat ihmiset kentiesi riistäisivät kaikki nämät uudet kalut hänen ukoltaan, puhkesi hän uudestaan katkeraan itkuun nojaten päätään kapsäkkiä vasten. Lapsetkin rupesivat nyt aavistamaan jotakin pahaa nähdessään äidin kyyneleet ja rupesivat täyttä kurkkua parkumaan.