Samassa astui rouva Shelby tupaan hyvästi jättämään. Perheen syvä suru liikutti häntä niin, ettei hän hetken aikaan saanut mitään sanotuksi.
”Rakas Tuomo”, sanoi hän viimein itkusta värisevällä äänellä, ”en voi antaa sinulle tällä hetkellä mitään, josta sinulla olisi hyötyä, mutta sen lupaan juhlallisesti, ett’en kadota sinun jälkiäsi ja että ostan sinut takaisin, niin pian kuin suinkin voin.”
Nyt tuli Haley uhriansa ottamaan ja koko talonväki kokoutui pihalle vielä viimeisen kerran kätelläkseen Tuomo setää. Hän oli ollut heidän sekä työnjohtajansa että sielunpaimenensa ja nyt eronhetkenä he kaikki tahtoivat osottaa rakkauttaan ja myötätuntoisuuttaan hänelle.
Juuri kun Tuomo jo istui rattailla, otti Haley raskaat raudat istuimen alta ja pani ne hänen jalkoihinsa.
Harmin ja paheksumisen huudahdus kuului yht’aikaa kaikkien huulilta ja rouva Shelby vakuutti verannallaan seisoessaan, että tämä varovaisuus oli aivan turha.
”Rouvaseni”, sanoi Haley ivallisesti, ”olen jo saanut 500 dollarin tappion täällä ollessani, enkä totta puhuen enää välitä toisesta.” Sitten hän sivalsi hevostaan ruoskalla ja rattaat vierivät pois.
Yrjö herra, Tuomon nuori ystävä ja opettaja, oli aikaisin aamulla matkustanut erään toverinsa luo tietämättä mitään vanhan ystävänsä kohtalosta. Tuomo oli pahoillaan, kun ei saanut lausua hänelle jäähyväisiä, ja käski sanoa paljon terveisiä.
Mutta noin puolen tunnin matkan päästä, kun Haley oli pysähtänyt erään pajan luo saadaksensa Tuomoa varten aiotut käsiraudat hiukan suurennetuiksi, tuli Yrjö herra ratsastaen täyttä vauhtia heidän jäljessänsä.
Nähdessään Tuomon pajan ulkopuolella, laskeusi hän nopeasti ratsun seljästä, hyppäsi rattaille ja tarttui molemmin käsin kiivaasti ystävänsä kaulaan vuodattaen surun ja harmin kyyneliä.
”Tämä on häpeällistä, kerrassaan alhaista”, sai hän viimein sanotuksi. ”Eivät edes puhuneet minulle mitään koko asiasta. Jos olisin suuri, eivät vaan uskaltaisi käyttäytyä sillä tavalla. Mutta kyllä minä löylytin heitä äsken kotona ollessani, ole varma siitä.”