Poika alkoi heti kirkkaalla, raikkaalla lapsen äänellä erästä omituista neekerilaulua säestäen sitä pään, käsien ja jalkojen liikkeillä, seuraten tarkasti tahtia. ”Mainiota”, huusi Haley innostuksissaan ja heitti poikaselle appelsiinin.
Kun tämä vieläkin isäntänsä kehoituksesta teki muitakin pikku temppuja, kääntyi Haley yht’äkkiä herra Shelbyn puoleen, taputti häntä olkapäälle ja kuiskasi: ”Antakaa minulle tämä poikanen vielä lisää ja kauppamme on tehty.”
”Mutta mitä ihmettä te lapsukaisella tekisitte”, kysyi herra Shelby.
”Se on nyt minun salaisuuteni”, vastasi Haley. ”Mutta kuulkaapas kuitenkin. Minulla on eräs tuttava, joka ostaa somia lapsia, elättää niitä jonkun ajan ja myy sitten hyvästä hinnasta. Rikkaat ihmiset maksavat niistä nähkääs suuret summat, sillä nykyään ovat kauniit palvelijat muodissa. Tuollainen sievä ovenavaaja ja passari antaa koko talolle hienon leiman.”
”En minä tahtoisi myydä lasta”, sanoi herra Shelby hitaasti. ”Minä tiedän, että se saattaisi sydämmen surua pienokaisen äidille, ja sitä en soisi.”
”Naisväki on todella hirmuista, kun se pääsee parkumisen alkuun”, myönsi Haley. ”Minä en puolestani voi sietää heidän kyyneleitänsä. Mutta siksi tällaisia asioita onkin varovasti ajettava. Te voisitte esim. lähettää lapsen äidin pois päiväksi pariksi, ehkäpä viikoksikin ja sillä ajalla kaikki tapahtuisi hiljaisuudessa. Äidin palattua voisi vaimonne sitten antaa hänelle korvarenkaat taikka uuden hameen; varmaan hänen mielensä tällä tavalla vähitellen tyyntyisi.”
Herra Shelby pudisti päätään. ”En luule sen käyvän päinsä.”
”Aivan mainiosti. Te luulette noita mustia elukoita samanlaisiksi kuin valkeita ihmisiä, mutta siinä peräti erehdytte. Mustat voivat kestää vaikka millaista kohtelua, kun heitä vaan vähitellen totuttaa. Eihän niillä voi olla sellaisia tunteita ja toiveita kuin meillä.” Sitten rupesi Haley suurella itsetietoisuudella kerskailemaan ammattitaitoansa tällä alalla. Hänen hankkimansa orjaparvet olivat kaikkein parhaat, aina lihavat ja hyvin voivat. Ani harvat menivät hukkaan ja hänen tappionsa olivat suhteellisesti pienet. Tämä oli tietysti seuraus hänen järkevästä menettelystään. Piti silloin tällöin osottaa hiukan inhimillisyyttä ja vaan hätätilassa käyttää piiskaa. Alituisesta ruoskitsemisesta oli näet vaan häviötä, orjat kun sen kautta heikkonivat ja tulivat kivulloisiksi.
Puhuttuaan kauvan aikaa samaan suuntaan ja kiitettyään hyvää sydäntään sekä onnistuneita keinojaan kysäsi hän viimein herra Shelbyltä, mitä tämä oli päättänyt heidän yhteisistä kaupoistaan.
Herra Shelby lupasi tuumia asiata ja neuvotella vaimonsa kanssa, mutta tällaisiin epävarmoihin lupauksiin ei Haley tyytynyt, vaan vaati pikaista vastausta.