Shelby kehoitti häntä silloin pistäymään uudestaan talossa myöhemmin samana päivänä, jonka jälkeen orjakauppias kumarsi ja läksi.
”Ellen olisi”, sanoi Shelby itsekseen, ”tuon miehen vallassa, olisin jo aikaa syössyt hänet päistikkaa portaita alas. Niin inhottavan itserakas hän on, ja niin vastenmieliseltä tuntuu minusta kaupan hierominen hänen kanssansa. Kyllä velkautuminen on sitä viimeistä.”
Herra Shelby oli hiljainen, hyvänluontoinen mies, joka aina oli kohdellut ympäristöään ystävällisesti eikä vaatinut liikoja orjiltaankaan. Mutta hän oli nyt viime aikoina sekaantunut laveihin yrityksiin, ja hänen raha-asiansa olivat joutuneet sellaiseen epäjärjestykseen, että velkojia ilmoittautui joka haaralta. Mahtavin ja vaarallisin heistä oli Haley. Hän oli jo monta kertaa kirjallisesti ahdistanut Shelbyä ja oli nyt tullut itse. Shelby oli, kuten hän itsekkin myönsi, tykkönään hänen käsissään sillä hetkellä. Ja hän oli tästä sekä murheissaan että nöyryytettynä. Hän oli aina moittinut henkilöitä, jotka myivät orjiaan kuin karjaeläimiä, ja nyt hän itse oli aikeissa menetellä samalla tavalla.
Raskainta hänestä kuitenkin oli ilmoittaa asia vaimolleen, sillä hän tiesi jo edeltäpäin tämän sitä paheksivan.
Rouva Shelby oli hyväsydämminen, mutta ennen kaikkia hurskas ja jumalinen nainen. Hän koetti jokapäiväisessä elämässään toteuttaa kristinopin vaatimuksia ja piti sentähden äidillistä huolta jok’ainoasta palvelijastaan. Hän koetti opettaa heitä hyviin tapoihin ja velvollisuuksien täyttämiseen, kehittää heidän henkisiä kykyjään ja taipumuksiaan ja valvoi alituisesti heidän parastaan.
Rakkain kaikista hänen palvelijoistaan oli pikku Harryn äiti Elisa. Tämä oli ollut rouva Shelbyn luona aina pikku tytöstä ja nauttinut mitä huolellisinta hoitoa. Heidän välinsä muistutti enemmän äitiä ja tytärtä kuin emäntää ja palvelijaa. Elisa olikin erittäin miellyttävä olento; kasvot säännöllisen kauniit, käytös pehmeän sulava ja ääni täynnä vienoutta ja sointuisuutta. Hänen ihovärinsä oli niinkuin pikku Harrynkin melkein valkea. Emännän valvova silmä oli pelastanut hänet niistä vaaroista ja kiusauksista, jotka muuten niin usein uhkaavat kauniita orjatyttöjä. Täysi-ikäiseksi tultuaan oli hän joutunut naimisiin kelpo miehen kanssa naapuritalosta ja eli nyt onnellisena ja rakastettuna. Hänen miehensä kävi häntä tervehtimässä niin usein kuin aika myönsi, ja pikku Harry oli hänen ilonsa ja ylpeytensä.
Illalla oli herra Shelbyn kertominen vaimolleen Haleyn käynnistä ja heidän yhteisistä sopimuksistaan. Kuten hän jo edeltäpäin oli arvannut, pani rouva Shelby tämän äärettömän pahaksi, eikä edes alussa oikein ottanut uskoakseen koko asiaa. Hänestä tuntui ihan mahdottomalta, että oma rakas miehensä antautuisi kauppoihin tuollaisten orjakauppiaiden kanssa, joita rouva Shelby hamasta lapsuudestaan oli oppinut inhoamaan.
Hän tiedusteli kiihkeästi syytä miehensä hämmästyttävään päätökseen, sillä kuten moni muukin rouva ei hän tietänyt mitään miehensä asioista ja rahapulasta.
Mies selitteli hänelle silloin nykyisen ahtaan asemansa lisäten, että hänen joko täytyi myydä pari orjaa tahi luovuttaa koko omaisuutensa velkojilleen.
”Mutta miksi”, kysyi rouva Shelby, ”olet juuri valinnut Tuomon ja Elisan pojan. Onhan Tuomo niin uskollinen, niin meihin kiintynyt, että hän varmaankin olisi valmis antamaan henkensä meidän edestämme. Ja olemmehan jo monta kertaa noin puoleksi luvanneet antaa hänelle vapauden. Entä tuo pieni Harry, Elisa-paran sydänkäpy. Mitä äiti rukka ajatteleekaan meistä, kun olemme valmiit aineellisen voiton takia riistämään lapsen hänen sylistään. Monasti olen puhunut Elisalle hänen äidinvelvollisuuksistaan ja terottanut hänen mieleensä, ett’ei ole hellempää suhdetta kuin äidin ja lapsen. Minä olen kehoittanut häntä alituisesti seuraamaan lastansa, rukoilemaan sen puolesta ja antamaan sille kristillisen kasvatuksen. Mutta eihän nämä puheet merkitse mitään, kun nyt myymme lapsen jumalattomalle miehelle, jonka luona se luultavasti tärveltyy sekä ruumiin että hengen puolesta. Emmehän silloin ensinkään seuraa antamiamme neuvoja.”