S:t Claire avasi silmänsä ja katsahti orjaraukkoja, joita nyt väkisin koetettiin saada väistymään. Hänen kasvoissaan kuvastui syvä säälin ja surun tunne.

Hetken perästä kävi hän Tuomoon kiinni, joka oli laskenut polvilleen herransa viereen, ja sanoi:

”Tuomo ystäväni.”

”Mitä herra tahtoo?” kysyi Tuomo.

”Minä kuolen, Tuomo”, sanoi S:t Claire matalalla äänellä. ”Rukoile minun edestäni!”

Ja Tuomo rukoili koko sydämmensä lämmöllä ja hartaudella rakkaan poismenevän isäntänsä edestä. Se oli todellakin rukous täynnä surua ja kyyneliä, mutta myöskin palavaa intoa.

S:t Claire ummisti silmänsä, huulet värähtelivät ja hän toisti hiljaa itsekseen äsken laulamansa latinalaisen virren sanoja.

”Hän hourii”, sanoi lääkäri.

”En houri”, sanoi S:t Claire selvään, ”vihdoinkin olen päässyt rauhaan.”

Tämä ponnistus teki lopun hänen voimistaan. Kuolon kalpeus levisi vähitellen hänen kasvoilleen; hän kuiskasi: ”äiti”, ja veti viimeisen hengenvetonsa.