Tuomo ei vastannut sanaakaan, mutta hänen mieleensä johtui eräs lause, jota oli kuullut pikku Evan usein lukevan: ”Älä pelkää, sillä minä olen sinun lunastanut, minä olen sinun nimeltäs kutsunut, sinä olet minun.”
Tällaisista lauseista ei Legree tiennyt mitään, hän otti Tuomon vaatteet ja meni niitä laivaväestölle kaupitsemaan; lopuksi hän myöskin myi kapsäkin.
Sitten hän ilmoitti Tuomolle vapauttaneensa hänet liikanaisista tavaroista ja kehoitti häntä säästämään nykyistä pukuansa, sillä ei hän vuoteen saisi toivoakkaan uutta.
”Ja kuulkaa”, hän puhui yhteisesti koko orjaparvelleen puristaen suurta, raskasta nyrkkiään, joka enemmän muistutti sepän moukaria kuin ihmisen kättä. ”Katsokaa tätä nyrkkiä, nostakaa sitä, koettakaa näitä nikamia. Minä sanon teille, että se on käynyt kovaksi neekeriä kurittaessa. En ole vielä koskaan tavannut orjaa, jota en olisi heti ensi lyönnillä saanut maahan”, sanoi hän, ja heilutti nyrkkiään niin lähellä Tuomon kasvoja, että tämä väkisinkin räpäytti silmiään ja taivutti päätään taaksepäin.
”Eikä minulla ole tuollaista työnvalvojaa kuin muilla. Itse minä pidän orjiani silmällä ja se vasta onkin peräänkatsomista. Jokaisen täytyy seisoa varpaillaan ja totella silmänräpäyksessä. Painakaa se mieleenne.”
Naiset huokasivat syvään ja koko orjajoukko näytti huolestuneelta ja alakuloiselta, mutta Legree pyöräytti kantapäitään ja meni ruokasaliin saadakseen lasin konjakkia.
”Näin minä alussa aina kohtelen orjiani”, sanoi hän eräälle herrasmiehelle, joka oli seisonut läheisyydessä ja kuullut hänen puheensa. ”Se kuuluu minun kasvatusohjelmaani.”
”Vai niin”, vastasi vieras ja katseli Legreetä kuin ulkomaan eläintä.
”Niin, luottakaa siihen, en minä ole mikään maitosormi, jota nenästä vedetään. Katsokaa kämmentäni, se on käynyt kivikovaksi neekeriä kurittaessa. Koettakaa.”
Vieras kosketti sitä sormiensa päillä ja lausui: