”Kaikki on varsin mainiosti, hyvä herra.”

”Oletko muistanut toimittaa kaikki, mitä minä käskin”, kysyi hän sitten toiselta neekeriltä, nimeltä Quimbo.

”Siihen voitte luottaa”, vastasi Quimbo.

Nämät orjat olivat Legreen ensimmäiset työmiehet. Hän oli harjoitellut heitä julmuuteen ja raakuuteen samalla tavalla kuin verikoiriaan. Ja nyt he nauttivat siihen määrin hänen luottamustaan, että saivat hänen poissa ollessaan olla työnjohtajina. Silloin he aina osottivat mitä hirmuisinta julmuutta muita kohtaan, sillä sellainen kun on herra, sellainen on palvelijakin.

”Katsos tuossa, Sambo”, komensi Legree, ”saata nämä miehet työväenasumuksiin!”

Nämät muodostivat pitkän rivin vajoja, eivätkä edes ansainneet ihmisasunnon nimeä. Tuomo kävi alakuloiseksi nähdessään ne jo vaan ulkoapäin. Hän oli kuitenkin toivonut omaa pientä suojaa, vaikkapa kuinkakin yksinkertaista, missä olisi saanut viettää joutohetkensä hiljaisuudessa ja lukea raamattua. Hän pilkisti erääseen vajaan; siellä ei ollut yhtäkään huonekalua, tyhjät seinät vaan ja vähän pahnoja lattialla. Totta puhuen ei se ollutkaan lattia, vaan paljas maa, jonka orjien jalat olivat kovaksi astuneet. ”Mikä näistä hökkeleistä tulee minun omakseni”, kysyi Tuomo.

”En tosiaankaan tiedä”, vastasi Sambo, ”täällä on jo yllin kyllin väkeä joka paikassa. Menkää tuonne”, sanoi hän viimein osottaen erästä vajaa.

Myöhään illalla palasivat hökkelien väsyneet ja repaleiset asukkaat suurissa parvissa. He olivat äreät ja kärtyiset, eivätkä katselleet uutta tulokasta suopein silmin. Ei kuulunut yhtäkään tervehdystä tai iloista sanaa. Käheät, karkeat äänet vaan toruivat käsimyllyjen ympärillä, joilla heidän tuli jauhaa maissia leipoakseen illalliseksi maissikakkuja. Päivänkoitosta asti he olivat olleet työssä, Sambo ja Quimbo piiskoineen kiintereillä, sillä nyt oli juuri kiirein aika. He olivat paahtavassa kuumuudessa poimineet pumpulia pensaista ja nyt piti vielä, jos halusi syödä, valmistaa maissileipää ja sitten vasta pääsi lepäämään.

Myllyjä oli vähä, jauhajia paljo, ja siksi syntyi hirmuinen ottelu ja kiista niiden ympärillä. Heikommat neekerit ja naiset työnnettiin pois ja saivat odottaa vuoroansa puoliyöhön.

Tuomo oli väsynyt pitkästä kävelystä ja muutenkin näännyksissä, sillä hän oli koko päivän ollut ruoatta.