”Kauniita sanoja nuo”, arveli nainen. ”Kuka niitä sellaisia puhuu?”
”Herra Jesus”, vastasi Tuomo.
”Jos vaan tietäsin, missä hän on, niin menisin häntä etsimään... Virvoituksen tarpeessa tosiaankin olen, mutta tuntuu siltä, kuin ei sitä olisikaan minua varten. Ruumiini on aivan rikki runneltu, minä värisen ja vapisen päivät umpeen, sillä Sambo toruu alinomaa. Ja vasta puoliyön aikana minä saan illalliseni valmiiksi ja pääsen levolle. Tuskin olen sitten ummistanut silmäni, ennenkuin torvea jo puhalletaan ja taas on nouseminen. Kaikesta tästä kertoisin sille herralle, jos hänet vaan löytäisin.”
– ”Hän on täällä, hän on joka paikassa”, sanoi Tuomo.
– ”Älkää uskotelko minulle sellaista. Kyllä minä sen paremmin tiedän. Täällä häntä ei ole ja nyt minä menen nukkumaan”...
Naiset vetäysivät koppiinsa ja Tuomo yksin jäi sammuvan tulen ääreen istumaan. Kuu kumotti öisellä taivaalla ja katseli tyyneesti tätä sorron ja surkeuden näyttämöpaikkaa.
Kauvan aikaa istui Tuomo kädet ristissä, raamattu polvellaan. Hänen päässään risteilivät kummat ja oudot ajatukset. Hän muisteli pettyneitä toiveitaan ja näki edessänsä elämän täynnä surua ja kurjuutta. Hänen tavallinen tyyneytensä ja luottamuksensa oli poissa ja pimeä yö vallitsi hänen sielussaan. Hän nousi ylös toivotonna ja astui horjuvin askelin siihen vajaan, jonka Sambo oli häntä varten määrännyt.
Lattia oli jo milt’ei täynnä nukkuvia, väsyneitä ihmisraukkoja. Tuomo kääriytyi vanhaan risaiseen peittoon – muita sänkyvaatteita ei ollut – oikasi jäseniään ja nukkui.
Unissaan hän kuuli suloisen äänen. Hän oli istuvinaan Evan kanssa turvepenkillä ja pienokainen luki hänelle: ”Jos sinä vesissä käyt, niin minä olen tykönäs, ett’ei virrat sinua upota. Ja jos sinä tulessa käyt, et sinä pala ja liekin ei pidä sinua sytyttämän.” Sanat sulivat viimein taivaalliseen soittoon. Lapsi katseli häntä kauniilla silmillään lempeästi ja niistä lähtevä valo ja lämpö meni suoraapäätä sydämmeen.