Myöskin Tuomo itki ja huokasi: ”Voi, jospa voisimme käyttäytyä näin. Rakas Jesus, auta meitä!”
Ja Tuomon rukoukset tulivat kuulluiksi.
Hän sai keskellä vaivojaan rauhaa ja tunsi Vapahtajansa läsnäoloa. Loppuosa tätä maallista vaellusta tuntui niin mitättömän lyhyeltä verrattuna iäiseen iloon.
Kuten Cassy oli ennustanut, ei suinkaan rääkkäykset ja ruoskitsemiset vielä päättyneet, sillä Legree kuohui vihaa. Hän oli tähän asti saanut jokaisen neekerin taipumaan, kuten hän itse kerskasi, ja Tuomo oli myöskin ruoskittava kuuliaisuuteen tahi kuoleva.
Mutta tästälähin oli kuin lyönnit vaan olisivat kohdanneet hänen ulkonaista ihmistään. Sydämmessä ne eivät tuntuneet.
Kun Sambo ja Quimbo täyttäen vimmatun isäntänsä käskyä hakkasivat häntä kuin mielettömät, näki Tuomo edessään orjantappurakruunuisen olennon, joka katseli häntä lempeästi ja säälivästi ja vuodatti hänen sydämmeensä kestävyyttä ja kärsivällisyyttä.
Kun hänen kiduttajansa viimeinkin taukosivat, avasi Tuomo silmänsä ja sanoi: ”Voi teitä raukkoja, minä annan teille sydämmestäni anteeksi.” Sitten hän kävi tainnoksiin.
XIII.
Seuraavana päivänä nähtiin keveät ajopelit pysähtyvän kartanon ulkopuolelle. Eräs nuori mies astui alas ja rupesi kysymään paikan isäntää.
Tämä mies oli Shelbyn poika, nuori Yrjö herra, joka vuosien kuluessa oli varttunut ko’okkaaksi nuorukaiseksi ja hoiti koko kotikartanoa isänsä kuoltua.