Mutta mistä hän oli tiennyt tulla Legreen tilukselle?
Heti S:t Clairen kuoleman jälkeen, kun Ofelia neiti huomasi, ett’eivät perilliset välittäneet Tuomon vapauttamisesta, oli hän kirjoittanut Shelbylle ja kertonut tälle hänen entisen palvelijansa kohtalosta. Hän lähetti myöskin sen lakimiehen osotteen, joka oli ollut kuolinpesää suorittamassa.
Näiden tietojen avulla oli Yrjö vihdoin viimeinkin saanut selkoa vanhan ystävänsä olopaikasta ja tuli häntä nyt lunastamaan. Palvelijat neuvoivat häntä astumaan sisään, missä Legree happamen näköisenä otti vierastaan vastaan.
”Minulle on kerrottu”, alkoi nuorukainen, ”että te New Orleansissa olette ostanut Tuomo-nimisen orjan. Hän on ennen palvellut isäni luona, ja nyt tulin tänne kysymään, ettekö tahtoisi myydä häntä.”
Legreen kasvot synkistyivät ja hän vastasi kiukkusesti: ”Kyllä minä olen ostanut sellaisen heittiön, mutta se oli kirotun huono kauppa. Ei hänestä ole ollut muuta kuin vahinkoa ja harmia. Ei ole ottanut taipuakseen, vaikka on saanut selkäänsä enemmän kuin kukaan muu. Kai hän tällä hetkellä jo tekee loppua.”
”Missä hän on”, kysyi Yrjö kiihkeästi. ”Minä tahdon mennä hänen luoksensa.” Hänen silmänsä säkenöivät ja poskensa paloivat.
”Hän on tuolla vajassa”, ilmoitti eräs pieni neekeripoika, joka tiedonannostaan sai Legreeltä potkun.
Mutta Yrjö riensi neuvottuun paikkaan, missä Tuomo jo oli maannut toista päivää enimmäkseen tainnoksissa.
Hän ei kärsinyt enää, sillä jok’ikinen hermo oli tylsistynyt, mutta hän eli kuitenkin vielä, sillä henki ei niin helposti jätä rotevaa, vankkaa ruumista.
Moni onneton, jonka sydämmessä Tuomo oli herättänyt iankaikkisen rakkauden kipinän, oli yön hiljaisuudessa käynyt hänen luonansa palkitakseen sitä ystävällisyyttä, jota Tuomo alati oli heille osottanut. Tosin ei heillä ollut muuta antaa, kuin lasi kylmää vettä tahi lohduttavia sanoja, mutta ne annettiin täydestä sydämmestä.