Yrjö ei ollut uskoa silmiään astuessaan sisään.

”Onko se mahdollista”, sanoi hän monta kertaa ja lankesi polvilleen.

”Voi, minun rakas Tuomoni! Herää! Sano vielä jotakin! Oma Yrjösi kutsuu sinua. Etkö tunne minua?”

”Yrjö”, sanoi Tuomo ja avasi silmänsä.

Mutta katse oli sekava ja tajuton. Vähitellen näkyi kuitenkin muisti palajavan, katse kirkastui ja koko kasvot selkenivät. Hän pani karkeat kätensä ristiin sanoen:

”Jumalan kiitos! Tämä oli ainoa, joka vielä puuttui. Nyt kuolen tyytyväisenä, kun näen, että entinen isäntäväkeni minua vielä muistaa. Se lämmittää sydäntä.”

”Sinä et saa kuolla, Tuomo! Kuuleppa, minä olen juuri tullut sinua ostamaan ja kotia viemään”, sanoi Yrjö kiihkoisesti.

”Oi, hyvä herrani, se on myöhäistä... Jumala on minut kutsunut toiseen kotiin... Taivas on kuitenkin parempi, kuin Kentucky.”

”Voi, rakas ystävä”, vaikeroi Yrjö. ”Sydämmeni on särkyä nähdessäni sinut tässä kurjassa vajassa ja ajatellessani sinun kärsimyksiäsi.”

”Älkää puhuko noin.... Minä olen kyllä ollut säälittävä, mutta nyt on jo kaikki ohitse. Minä olen voittanut ... taivas on lähellä.... Voi, Yrjö herra, suurin onni on olla kristitty.”