Yrjö istui kyyneleet silmissään syvästi liikutettuna.

Tuomo tarttui hänen käteensä ja jatkoi: ”Älkää kertoko Chloelle, missä tilassa löysitte minut. Se koskisi häneen niin kipeästi.... Sanokaa vaan, että tapasitte minut iäisyyden portilla... Ja sanokaa, että Herra aina ihmeellisesti on auttanut minua.... Tervehtikää heitä kaikkia.”

Puhuminen ja äkillinen ilo oli liiaksi rasittanut Tuomoa. Nyt seurasi silminnähtävä raukeumus, hengitys kulki vaivaloisesti ja kasvoissa näkyi tuo kummallinen leima, joka ilmaisee hengen muuttavan majaa.

”Kuka voi eroittaa meitä Kristuksen rakkaudesta”, kuiskasi hän tuskin kuuluvasti ja nukkui iäiseen uneen.

Yrjö istui vielä kauvan aikaa ystävänsä ruumiin ääressä. Juhlalliset tunteet valtasivat hänet. Tämä vaja oli hänestä muuttunut pyhäksi sijaksi ja Tuomon viimeiset sanat soivat alituisesti hänen korvissaan.

Kun hän viimein nousi mennäksensä, äkkäsi hän Legreen takanansa. Tavallisissa oloissa olisi tämän miehen läheisyys pannut hänen verensä kuohahtamaan; nyt hillitsi kuolon läheisyys kiihkeät tunteet.

Hän osotti Tuomoa ja sanoi luoden terävän katseen hirmuvaltiaaseen:

”Te olette nyt ottanut häneltä kaikki, mitä suinkin voitte. Paljonko minun tulee maksaa hänen kuolleesta ruumiistaan, sillä minä tahdon haudata sen kunniallisesti?”

”Minulla ei ole tapana myyskennellä ruumiita”, vastasi Legree ärtyisesti. ”Minun puolestani voitte haudata hänet minne tahdotte.”

Yrjö huusi muutamia neekerejä avukseen ja käski heidän kantaa Tuomon ruumiin vaunuihin sekä hankkia lapion.