Vähän matkan päästä Legreen tiluksesta oli hiekkakumpu. Sinne Yrjö hautasi ystävänsä puiden suojaan levittäen päällystakkinsa hänen ympärillensä kirstun asemasta.
Kun Legreen palvelijat, jotka olivat olleet hautaa kaivamassa, menivät kotiapäin saatuaan kukin hopearahan, laskeusi Yrjö polvilleen haudan ääreen ja lausui:
”Jumala, sinä olet minun todistajani, että minä tästä hetkestä teen, mitä voin vapauttaakseni maatani orjuuden kirouksesta.”
Yrjö piti sanansa. Kotia päästyään rupesi hän heti hankkimaan vapautuskirjeitä kaikille orjilleen. Ja eräänä päivänä, kun kaikki olivat kokoonkutsuttuina, tuli hän niitä heille jakelemaan.
Toiset huusivat ja itkivät ilosta, mutta toiset toivat vapautuskirjeensä takaisin selittäen, että heidän oli hyvä olla ja ett’eivät millään ehdolla tahtoneet jättää isäntäänsä.
”Rakkaat ystävät”, selitti Yrjö, ”ei teidän tarvitse minua jättää. Onhan kartanoa hoidettava, niinkuin ennenkin, ja me tarvitsemme saman määrän palvelijoita, kuin tähänkin asti. Mutta nyt te olette vapaita naisia ja miehiä, joiden kanssa tehdään sopimus. Tästälähin te saatte palkkaa työstänne eikä kukaan saa teitä myydä.”
Eräs vanha harmaapää neekeri laskeusi nyt polvilleen ja sanoi: ”Kiittäkäämme Herraa!”
Samaten tekivät kaikki muut, ja harvoin on hartaampi kiitosrukous noussut taivasta kohti.
”Vieläkin yksi seikka”, sanoi Yrjö lopuksi:
”Muistattehan kaikki meidän rakkaan Tuomomme. Hänen haudallaan minä päätin, ett’en enää milloinkaan pitäisi orjaa, jotta ei yhdenkään tarvitsisi joutua kauvas pois kodistaan ja ja saada sellaista loppua. Kun iloitsette vapaudestanne, niin muistakaa, että teidän etupäässä on kiittäminen häntä siitä. Olkoon Tuomo Sedän tupa, jonka ohi usein kuljette, teille kehoituksena seuraamaan hänen jälkiänsä ja tulemaan yhtä rehellisiksi, uskollisiksi ja hurskaiksi kuin hän oli!”