"Mitä, kuinka herra Henderson?"
"Niin, todellakin, neiti Ida, ja aina vakaammin silloin, kun joudun etevien ihmisten pariin, jotka tahtovat kääntää kaikki maailman lait ylösalaisin, asettaaksensa naisen kyllin korkealle alustimelle".
"Vai niin?" sanoi Ida. "Minäkin puolestani olen jo kauan sitten tullut siihen vakuutukseen, että jos naisten asian maailmassa pitää edistymän, niin se ei voi tapahtua kokouksien ja keskustelujen kautta, vaan siten, että kukin nainen erikseen päättää ryhtyä johonkin sukupuolellensa hyödylliseen työhön, että hän sen alkaa kärsivällisyydellä ja hiljaa työskentelee sen täyttämiseksi. Tämä on minun käsitteeni asiasta, vaikkapa varsin mielellänikin väliin kuuntelen näiden keskusteluita, sillä ne ovat todellakin elähyttävänä vastakohtana nykyajan seura-elämän inhoittavalle, tyhjänpäiväiselle lörpötykselle. Monella heistä tapaamme sellaisen elävyyden, vilkkauden ja voiman, että sen täytyy meitä huvittaa, ja minulle tuo aina antaa uusia mietteitä".
"Mitä minuun tulee", sanoi Eva, "niin tiedän varsin hyvin, että olen työtöin nais-parka; mutta jos minä ryhtyisinkin johonkin toimeen naisen puolesta, niin varmaankin sen tekisin kodissani. Sielläpä luulen voivamme vaikuttaa paljon hyvää ja sitä paitsi varjelemme silloin itsemme joutumasta mihinkään liiallisiin houreisin".
"Minä en vaadi muuta, kuin että nainen toimii edes jotakin", sanoi Ida; "ett'ei tyttö aina siitä asti kun hän koulusta pääsee, aina siihen saakka, kun hän joutuu naimisiin, kuluta ikäänsä aivan turhamaisuuksiin. Vaikka en todella voi oikein luottaa mihinkään niistä teorioista joita tähän asti olen kuullut, olen siitä kuitenkin vakuutettu, että meistä naisista voisi tulla paljoa hyödyllisempiä ihmisiä, paljon enemmän itsehemme luottavia, kuin tähän asti olemme. Me voimme ja meidän täytyykin toimia paljon enemmän tässä maailmassa. Minä olen tieni määrännyt ja ai'on jatkaa matkaani sitä pitkin — ja luulenpa, että nainen, joka todella raivaa tien itsellensä, tekee juuri samoin kuin se, joka aukaisee ensimmäisen polun metsässä; hän valmistaa tietä, jota myöten muut sitte voivat kulkea".
"Sen sinä kyllä voit tehdä", sanoi Eva; "mutta minä olen liian heikko kokeakseni aukaista ensimmäistä polkua".
Minä tunsin hänen kätensä hieman tärisevän kainalossani hänen tätä sanoessansa. Oli pilkkoisten pimeä, ja tietämättäni, luulen minä, asetin käteni hänen kädellensä — ja aivan ajattelematta suljin tuon pienen, lämpimän esineen käteeni, juuri kuin se olisi ollut pieni linnun poikanen. Tämähän on seikka, joka usein tapahtuu ennenkuin arvaammekaan. Mutta minä huomasin, ett'ei hän vetänytkään pois kättänsä ja minä pidin sitä siis suljettuna käteeni; itsekseni arvelin: olikohan tämä joku ystävyyden etuuksista. Mutta ennenkuin ennätin tulla siitä selville, erosimme toisistamme heidän portillansa.
KOLMASKOLMATTA LUKU.
Minä saan moralisen niskalöylyn.
Pari päivää tämän jälkeen istuin huoneessani, kiiruusti kirjoitellen; äkkiä kuulin keveitä askeleita rappusissa ja äänen, joka lausui: "Aivan oikein! tämä on herra Henderson'in huone; paljon kiitoksia!" ja samalla astui huoneeseni nuori nainen, täynnä vilkkainta elävyyttä, rohkeilla sini-silmillä, kähäräisillä, ruskeilla hiuksilla ja pienellä veitikkamaisella hatulla, jossa heilui höyhen viipotin toisella korvalla. Hän tuli suorastansa minun kirjoituspöytäni ääreen ja istautui viereheni. Minä katselin häntä suurimmalla ihmetyksellä ja kummastuksella. Tämä ilmiö lehahti nauruun, tarttui käteeni ja lausui: