"Hän olisi voinut koska tahansa näinä kolmena viimeisenä kuukautena saada sellaisen, jos hän vaan olisi pyytänyt; mutta eihän minun tarvinne vastata, kun ei minulta kysytä".
"Ethän tarkoittane, Eva, että hän lähti matkallensa mitään varmaa vastinta pyytämättä — — ilman että hänellä oli asia selvillä?"
"Juuri sitä minä tarkoitan, tätiseni, ja vieläpä enemmänkin — minä iloitsen, että niin on ja toivon, että hän, ennenkuin hän palajaa, on tavannut jonkun, josta hän pitää enemmän kuin minusta, ja silloinhan on kaikki lopussa. Siispä, rakas täti, jos joku vielä puhelee teidän kanssanne tästä asiasta, niin olenpa hyvin kiitollinen jos vastaatte, ett'ei konsanaan ole ollut puhettakaan koko asiasta".
"No ei, sitäpä en toki sano. Minä sanon sinun antaneen hänelle rukkaset".
"Miksi niin? Minä en tahdo tuota kunniaa itselleni. Sitäpaitsi on mielestäni naisen varsin huonoa ja sopimatointa kopeilla sillä, että joku nuori mies on hänelle osoittanut suurimman kunnian ja luottamuksen mitä mies naiselle voipi tehdä".
"No, no Eva; älä nyt sanokaan ett'ei siitä liitosta koskaan mitään tule. Tämä on seikka, jossa tytöt saavat muuttaa mielensä".
"Minä puolestani", sanoi Alice, "toivon, että hän rakastuisi minuun; minä ottaisin hänet oitis. Näittekö, tätiseni, tuon pienen, erittäin soman vaunun, jolla hän ajeli puistossa päivää ennen poislähtöänsä — — entäs hevosensa sitte ja tuo valkoinen, pitkä-karvainen peite, pitkillä hopeanhohtavilla karvoillansa? Täytyypä sanoani, että sinä olet pieni hupsu, Evaseni".
"Minulla ei ole mitään vaunuja, hevosia ja peitettä vastaan muistuttamista; mutta, näetsen, enhän minä niiden kanssa menisi naimisiin".
"Mutta Eva", sanoi Maria-täti, "jos et sinä pidä sellaisesta miehestä kuin Wat Sydney on, niin kenestä sinä sitte huolit? Hän on siivo mies, joka ei elä irstaisesti, ja samaa emme voi sanoa puolestakaan nykyajan nuorista miehistä".
"Mutta eihän naisen tarvinne ottaa miestä uskollisimmaksi ystäväksensä elämässä, ainoastaan sen vuoksi, ett'ei hän ole juoppo?" sanoi Eva.