"Minä voin elää pienillä sisään-tuloilla, osaan jotenkin helpolla pukea itseni sievästi ja asun mielelläni halvassa asunnossa, ja kestän yleisesti mitä itseni-kieltämisiä tahansa, tarkoitukseni voittamiseksi. Minä luotan sinun ystävyyteesi ja luulen, että sinä tahdot auttaa minua niin paljon kuin voit."
Tässä hän alkoi puhua perheellisistä suhteista, joita ei tarvitse luetella. Päätin näyttää kirjeen Bolton'ille. Ajattelin, että se voisi minulle nostaa sitä salaisuuden huntua, johon hänen aikaisempi tuttavuutensa Karolina-serkkuni kanssa oli kätketty. Täydellinen vaiti-olonsa tästä ystävyydestä, vaikka hän vieläkin aarteena säilytti Karolina-serkkuni muotokuvaa, näytti minusta yhdellä tahi toisella tavalla olevan yhteydessä sen tapauksen kanssa, jota äitini tarkoitti kun hän sanoi, että Karolinan onnellisuuden on hänen oma isänsä kerran polkenut jalkojensa alle.
Kas, sinä viekas, vanha kettu, ajattelin itsekseni, joka saat minun puhumaan kaikki tyyni, samalla kun et itse virka mitään siitä, mikä sinua koskee! Minä kyllä tiesin, kuinka tunnotointa ja sopimatointa oli kysellä tahi urkkia häneltä sitä, jota hän tahtoi salata; mutta tämä tilaisuus, jonka Karolinan kirje tarjosi minulle tukahdutti sekä kunniantuntoni että omantuntoni. Bolton oli kauemmin kuin minä työskennellyt kirjallisella alalla, ja vaatimuksiinsa verraten oli hänellä kuitenkin suuri mahtavuus. Itsellensä ei hän näyttänyt toivovan mitään, mutta minä tiesin omasta kokemuksestani, ett'ei se ollut paljasta kehumista, kun hän minulle ystävyytemme alussa sanoi, että hän ehkä voi väliin vaikuttaa kirjallisissa seuroissa. Hän oli jo minulle hankkinut tointa eräässä mahtavassa aikakaus-lehdessä, johon minä kirjoitin useoita kirjoituksia; tämä oli sekä imartelevaa ylpeydelleni että tuottavaa kukkarolleni. Tämän kautta lisääntyivät sisääntuloni melkoisesti; ja se olikin aivan tarpeellista, sillä palkkani "Suurelta Kansanvallalta" oli ihan riittämätöin.
Minä päätin kun päätinkin mennä Bolton'in luo ja näyttää kirjeen hänelle. Minä naputin oveen, mutta kun ei kukaan vastannut, niin aukasin minä sen ja menin sisälle.
Bolton ei ollut kotona, mutta täällä kohtasi minua odottamatoin näky. Valkean edessä istui sama kirpula-kasvoinen poika, jonka ennenkin olin Bolton'in luona nähnyt, ja pieni, vähän nuorempi tyttö, jotka molemmat hoitivat pientä terveen näköistä kapalolasta, joka oli heidän keskellänsä.
"Mitä nyt", sanoin minä, "mitä tämä on, mitä täällä teette?"
Juuri samassa, ja ennen kuin lapset ehtivät vastata, kuulin Bolton'in askeleet rappusista. Hän astui huoneesen ja nähtyään minut sekä lapsijoukon uunin edessä, punastuivat hänen poskensa.
"Mitä tämä on Harry?" kysyi hän hymyillen.
"Mitä tämä tahtoo sanoa, Bolton?" matkasin minä; "Oletko tänne laittanut löytölasten-huoneen?"
"No, no", sanoi Bolton, "annapa olla ja älä ole milläsikään. Tässä lapset," jatkoi hän ja otti lakkaristaan pienen mytyn leivoksia. "Syökää nyt, ja kun pienokainen on nukkunut, niin laskekaa se vuoteelle tuonne sisähuoneesen; sitte saat sinä lukea ääneen sisarellesi. Nyt, Harryseni, olen vapaa. Toivotko jotakin minulta? Tahdon tulla kanssasi alas huoneesesi; siellä saamme puhua ketään häiritsemättä."