"Henderson ystäväni!
Arvelematta voit ottaa vastaan toimen, jonka olen Sinulle tarjonnut, sillä jos siinä on etuja on siinä vastuksiakin, joista et ole voinut uneksiakaan; sillä ai'on vaatia Sinulta sellaistakin työtä, jota ei voi rahalla palkita, ja ennenkuin opin sinut tuntemaan, en tuntenut ketään, jolta olisin voinut niitä vaatia. Minä tarvitsen rohkean, tyynen ja rehellisen ystävän, joka saattaa ajatella selvään ja tunnon-mukaisesti, ystävän, joka voipi aina olla itseni sijasta, väliinpä johtajananikin.
Minä arvaan, että suuresti hämmästyt tätä lukiessasi. Mutta minä tunnen Sinut aivan väärin, jos et ole ainoa tuhansien joukossa, johon voin näin täydellisesti luottaa.
Sinä olet usein naureskellut minun eräkäs-tavoilleni, ja minun velttoudelleni. Mutta minä olen aivan kuin murrettu laiva, jolle valkama ja ranta ovat parhaimmat turva-paikat. Minä en enää luota itseheni, omiin voimiini, enkä uskalla lähteä merelle, jos ei ystävän luja käsi ole mukanani, johon saatan luottaa.
Minä astuin ensin elämään suurella itseeni-luottamuksella. Minä olin vilkas luonteeltani, terveyteni oli hyvä ja minä opin kaikki helposti. Ruumiini voimia karkaisin nurjimmalla tavalla. Minä ratsastin, soudin ja painiskelin, ja vaikka olin kaikkien huvien toimeenpanijana, olin toki aina etevimpiä yliopistossa. Minä luulin voimani ja terveyteni olevan loppumattomia. Voimiani lisätäkseni rupesin nauttimaan väkeviä juomiakin. Minä elin juuri kuin se, joka elää rahojensa nojalla, eikä huomaa, että pää-oma kutistuu yhä pienemmäksi. Mutta kun olin kolme vuotta ollut yliopistossa huomasin mitä tällainen elämä vaikutti. Minä kävin voimattomaksi, en voinut enää hillitä itseäni — minä eksyin tieltäni. Minä kävin äreäksi, enkä sallinut kenenkään neuvoa itseäni — vaikka kyllä huomasin kuinka vaivuin vaipumistani. Sisäisen tuntoni ääniä tukahuttaakseni antauin turmiollisiin huveihin ja yliopiston opettajat vihastuivat minuun. Vihdoin jouduin kiini eräästä pienestä kahakasta ja tulin eroitetuksi yliopistosta.
Silloin jouduin Sinun kotiseudullesi lukeakseni ja opettaakseni. Yliopiston opettajat antoivat mielellänsäkin hyviä lauseita opistani, siten hankkiaksensa minulle tilaisuutta jällensä kohoamaan turmiollisesta elämästäni. Nyt päätin muuttua tykkänänsä ja elinkin sentähden erittäin siivosti. Samaan aikaan tutustuin serkkusi kanssa ja silloin vietin pari unhottumatointa kuukautta, nauttien mitä puhtainta onnea eläissäni olen nauttinut. Minä rakastin häntä koko sieluni kiihkolla, rakastin häntä lemmellä, joka ei koskaan kuole. Hänkin rakasti minua, ehkä enemmän kuin hän uskalsi tunnustaakaan, sillä hän oli vielä aivan nuori, ainoastaan kuusitoista vuotta vanha. Mutta ennenkuin ennätimme tunnustaa rakkauttamme toisillemme eroitti hänen isänsä meidät toisistamme. Hän kuului sen koulun johtokuntaan, jossa minä olin opettajana. Meidän välillämme nousi riita, jossa hän kohteli minua niin ylpeästi, ett'en minä sitä voinut kärsiä. Minulla oli oikein ja kun selitin perusteeni muille johtokunnan jäsenille myönsivät he kaikki, että minä olin oikeassa — mutta tätä voittoani ei Karolinan isä voinut koskaan unhoittaa.
Ennenkuin tämä riita alkoi, olin ystävän tavoin käynyt hänen kodissansa. Karolina ja minä saimme aivan vapaasti olla yhdessä. Tavallisesti saatoin häntä kotiin koulusta ja samoin tein mainittuna iltanakin, jolloin olin hänen isänsä kanssa riidellyt. Portilla tuli hän meitä vastaan ja, estäen minua astumasta sisään, sanoi hän äreällä äänellä, ett'ei hän enää kärsi nähdä minua talossansa ja sulki äkkiä portin edessäni.
Joku aika tämän jälkeen jouduin minä keskusteluun hänen kanssansa, jolloin hän moitti minua siitä että petoksella olin pyrkinyt toimeeni, vakuuttaen ett'en koskaan olisi päässyt koulun opettajaksi enkä heidän perheisinsä jos he olisivat tunteneet miten yliopistossa olin elänyt. Turhaa oli puolustaa itseänsä. Minä kyllä tiesin, että olin tuntoni mukaan täyttänyt virkani ja ett'ei oppilailla eikä heidän vanhemmillansa olisi mitään minua vastaan moittimista; mutta joku vihamieheni oli saattanut yliopisto-elämäni hänen korviinsa ja nyt hän mieluummin näkisi tyttärensä haudassa, kuin minun vaimonani.
Seuraavana päivänä ei Karolina tullutkaan kouluun; hänen isänsä oli lähettänyt hänet viidenkymmenen englantilaisen penikulman päähän toiseen kouluun.
Minä en seurannut Karolinaa enkä kirjoittanutkaan hänelle. Mieleni kävi hyvin synkeäksi. Entinen kurja elämäni asettui myöskin nyt eteeni ja saattoi kauheat tuskat sydämelleni. En ollut ennen ajatellutkaan kuinka vaarallista on herättää lemmen tunteita nuoren naisen povessa. Vasta kun Karolinan isä niin ankarasti moitti minua siitä, huomasin kuinka väärin olin tehnyt, mutta tämän vikani ko'in parantaa sillä, että vast'edes pysyin kaukana hänestä, enkä häirinnyt hänen rauhaansa.