"Mutta etkö luule, että äänettömyytesi, että tuo teeskennelty välinpitämättömyytesi on koskenut kipeästi hänen sydämeensä?"
"Ehkä; mutta sitä helpomminhan hän on minut unohtanut, ja sehän oli aivan välttämätöintä".
"Bolton, sinä arvostelet aivan väärin itseäsi".
"Sinä et tunne kaikkia, Harry. Kauaksi merelle tulin temmaistuksi, vaivuin syvälle aaltojen alle, jotka kohisten peittivät minua".
"Mutta nyt, Bolton, nyt sinä taas olet kuivalla maalla".
"Ja toki voin silmänräpäyksessä olla uudestansa samassa kadotuksessa", lausui hän kauhistuksella. "Joku päivä sitte, kun olin päivällisellä Hesterman'in luona oli hänellä erittäin hienoja viinejä, joita hän sydämellisellä ystävyydellä tarjosi minulle, mutta joiden paljas hajukin teki minun levottomaksi. Katselin tuota pientä lasia, johon hän oli kaatanut erittäin hienoa sherryä ja se näytti silmissäni sydän-vereltä. Jos olisin maistanut ainoankin pisaran siitä, ainoankin, niin olisin monta viikkoa ollut halveksittava ja kelvotoin kurja. Mutta Hesterman ei sitä ymmärtänyt — sitä ei voi kenkään muu ymmärtää kuin se, jolla on sama katkera kokemus kuin minulla on. Se olisi tulena hyökännyt aivoihini ja silloin olisi pelko, kunniantunto ja kaikki hyvät päätökseni haihtuneet tuuleen ja olisin vastustamattomasti tyhjentänyt kaksikymmentä lasia, enkä yhden lasin, ja silloin olisit saanut etsiä minua jostakin noista kurjuuden luolista, joihin paholaisen vallitsemat pakenevat, kun vimma tulee heidän päällensä, ja jossa he turmelevat ja raatelevat itseänsä kunnes raivo on ohitse. Tämä on usein tapahtunut minulle, suuren itsenikieltämisen ja petollisen toivon jälkeen. Kova, leppymätöin kohtalo näkyy tuominneen minut tuon tuostakin kärsimään hukkuvan ihmisen kaikki tuskat — syöksyn syvyyteen, taistelen vimmatusti, olen tukehtumaisillani, tunnen kauhua, kuolon tuskaa, tartun rantaan, kiipeän jyrkkää kalliota pitkin ylös, toivon pelastuvani, pelastun — mutta vaivun uudestaan, syöksyn takaisin mereen, taistelemaan, tukehtumaan ja hukkumaan."
Hän puhui kolkolla, liikutetulla äänellä; minä kuuntelin häntä niin tarkkaan, että tuskin uskalsin hengittää; haudan hiljaisuus vallitsi hetken.
"Harry", jatkoi hän hetken ääneti oltuansa, "eikö ole omituista, että me nuoruuden kokemattomuudessa ja ajattelemattomuudessa itse luomme kohtalomme, joka turmelee koko miehuuden ijän; eikö ole outoa että laulu, runollisuus ja seura-elämän huvit ja nautinnot kaunistavat sen pohjattomuuden reunoja, jossa kiusaus väijyy. Tuskin löytyy operaa, jossa ei löytyisi jotakin juomalaulua. Muistanpa hyvin sen ajan, jolloin minun täytyi joka tilaisuudessa laulaa juoma-lauluja — mutta sellainenhan tämä maailma on! Ihminen ylpeilee ja iloitsee kulkiessansa kohtaloa kohden, johon verrattuna kuolema ei ole mitään! Jos olisin kuolleena kaatunut ensi lasini ääreen olisi sitä pidetty kauheana tapauksena, ja kuitenkin olisi se ollut parempi, kuin että olen elänyt, niinkuin olen."
"Älä, älä, Bolton, puhu noin; sinä menet liiallisuuksiin. Älä enää ajattele tätä asiaa, joka sinua noin liian liikuttaa."
"Niin sinä puhut, Harry, syystä ett'et tunne tuota tilaa yhtähyvin kuin minä. Tämä kirous, joka lepää päälläni on tehnyt elämän raskaaksi kuormaksi, rangaistukseksi nautinnon sijaan, se on pettänyt ystävieni toiveet ja saattanut minulle sanomattomia nöyryytyksiä ja suurta tuskaa — ja pää-syynä siihen oli ainoastaan ajattelemattomuus ja kokemattomuus, Minä olin kadotettu ennenkuin itse aavistinkaan,"