Äitinsä nosti hänet käsivarrellensa ja kantoi hänet sisään; sitten en enään nähnyt lapsuuteni morsianta tässä maailmassa. Emme enään tavanneet toisiamme siellä, missä lemmen-kukat kukkivat ja tuuli tuuditteli kullankeltaisia liljoja. Hänen sulo äänensä ei enään kajahdellut muiden koululasten joukosta; hän ei enään istunut suuressa kirkonpenkissä — — — en koskaan, en koskaan saanut enään nähdä tuota pientä, hentoa olentoa, kullankeltaisilla kähäröillä ja taivaan siintävillä silmillä!
Eipä paljoa puuttunut ett'ei pikku "Lempikukkani" viime-suutelo ollut minullekin jäähyväissuutelo maailmasta. Siitä hetkestä muistan ainoastaan epäselvästi, kuinka itkien palasin kotiini, kuinka ei ruoka sinä iltana maittanut ja kuinka kivistävällä päällä, kuumeen ahdistamana menin levolle.
Seuraavana päivänä sanoi koti-lääkärimme, että minussakin oli tuli-rokko, joka niin monta lasta jo oli tappanut.
Sekanaisena unennäkönä en muista nyt enään muuta kuin, että päätäni kovin kivisti, ja että kauhea, polttava jano vaivasi minua, ehk'en sen sammuttamiseksi saanut pisaratakaan kylmää vettä, niinkuin sen ajan oivallinen lääke-tiede määräsi. Utukuvan kaltaisina näin ihmisiä hyörivän vuoteeni ympäri, vuoroon valvoen luonani ja antaen pahan-makuista lääkettä juodakseni. Päivä vieri päivän perään; hitaasti kului aika; voimattomana lepäsin minä vielä vuoteellani, tuijoittaen noita liikkuvia varjoja, joita akkunoiden ulkopuolella seisovien puiden lehdet muodostivat vuoteeni vastapäätä olevalle seinälle.
Eräänä iltana, kun makasin liikkumattomana, puoleksi uneksien, vuoteellani, kuulin kirkon-kellojen kajahtavan kuusi kertaa. Värähtelevät äänet aaltoilivat hiljaisen avaruuden läpi juhlallisina ja harvaan. Ne ilmoittivat, että minun pieni kuusivuotias "Lempikukkani" oli muuttanut tuonne, jossa aikaa ei lasketa päivän ja yön mukaan, jossa yötä ei enään löydy.
Kun minä paranin kertoi äitini, että pikku Susie nyt oli taivaassa. Synkkä, kylmä väristys kävi läpi ruumiini ja ihmeekseni en saattanut itkeä.
Kun katsahdan takaisin tuohon aikaan, kun muistelen mimmoinen pikku sydämeni silloin oli, niin muistan, että sydämeni sisimmässä tunsin katkeran surun ja kaipauksen, ehkä ulkoa päin olinkin kuin ennen.
Eräänä päivänä kuulin sisarieni keskenänsä miettivän, josko todella olin paljon pitänyt Susie'sta ja arvelivat jos minä surin häntä nyt.
"Niin, lapset ovat kuin pikku-eläimet; ne unohtavat kaikki, mitä ne eivät näe", sanoi toinen.
Mutta minä en ollut unohtanut. Minä en voinut enään mennä niitylle, jossa olimme yhdessä mansikoita poimineet, enkä pähkinäpuun luo, josta olin Susie-vainajalle pähkinöitä puistellut; väliin, sekä työssä että leikissä, tunsin äkkiä, että olin kadottanut jotakin, joka ei enään palaisi.