Näiden lauseitten johdosta jatkettiin keskustelua tuolla vilkkaudella, joka aina syntyy, kun kumpaisenkin sukupuolen avut ovat keskustelu-aineena.
Siinä keskusteltiin ja naurettiin iloisesti, kunnes saavuimme perille.
KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.
Kilpailu.
Clairmont'in ruoholakea, monella croquet-kentällänsä, näytti varsin loistavalta. Ruoho oli kuin sametti, ja joka kentän luona oli kaunis teltti, jossa naiset saivat parannella pukujansa. Moniväriset liput heiluivat näiden telttien yli, tehden näyn mitä vilkkaimmaksi ja kirjavimmaksi. Heti lakealle tultuamme, asetuimme croquet-kenttäin ympärille, ja peli alkoi. Oli määrätty, että ensimmäiset pelit alkaisivat oitis ja kilpailu-peli vasta sitte, kun olimme vähän virvoittaneet itseämme ruoalla ja juomalla.
Pelaavien vaihettelevat ja omituiset puvut, joita säteilevä aurinko valaisi, ja jotka viheriällä ruohokentällä vielä paremmin pistivät silmiin, muodostivat loistavan ja vilkkaan kuvan, jota ne, jotka eivät pelanneet, istuessansa ruohopenkeillä ja puiden alla, suurella mielihyvällä katselivat. Pelaajat olivat erittäin innokkaita ja peliä jatkettiin tavallisella menestyksellä ja onnettomuudella; "hei!" ja "voi!" huutoja kaikui yhä. Kaksi kertaa perättäin kävi minulle varsin huonosti, ja se tapahtui niin omituisella tavalla, että olisi luullut kovan onnen minua vainoavan. Mutta äkkiä, onnettarien suosimana, kulki palloni yhdellä lyönnillä kahden kaaren läpi, sattui vastustajani palloon ja seurasi yhdessä sen kanssa suorastansa kääntä-paaluun, josta se poukahti takaisin keskimmäisen kaaren läpi, jossa se tapasi kanssa-pelaajani palloon. Tämä oli muuan noita erittäin onnellisia lyöntiä, jolloin pallomme kulkee juuri sinne, jonne sitä tähtäämme ja pysähtyy oikeassa paikassa. Vaikka tämä pää-asiallisesti oli ainoastaan onnellinen sattuma, hankki tämä menestys minulle suurta kunniaa ja monta onnen-toivotusta. Minun kanssa-pelaajani, neiti Sofie Elmore, joka itse oli oiva pelaaja, lausui suuren ihmetyksensä taidostani, etenkin kun meidän puolueemme tämän kautta sai hetkeksi täydellisen voiton.
Neiti Sofie, joka oli pieni, miellyttävä, tummanhiveinen nainen somassa croquet-puvussa, pelasi tuolla innolla ja vilkkaudella, joka tekee naiset niin vaarallisiksi taistelijoiksi.
"Voi, jospa saisimme ottaa osaa kilpa-peliin!" huudahti hän miellyttävällä vallattomuudella. "Minä ihastuisin suuresti, jos voisin voittaa Eva van Arsdel'in! Nuot van Arsdels'it luulevat menestyvänsä kaikkialla, ja se äkäyttää minua, sen myönnän. Mutta teidän avullanne herra Henderson luulen varmaankin voittavamme."
"Älkää luottako liian paljon onneeni", vastasin minä; "yksi pääsky ei tee kesää."
"Olenpa aivan varma, nähtyäni miten äsken pelasitte, ett'ei se ollut ainoastaan onnellinen sattumus. Tahtoisinpa mielelläni kilpailla Eva van Arsdel'in kanssa, sillä viime suvena, ollessamme Newport'issa, pidettiin meitä taitavimpina croquet-pelaajoina, mutta hän voitti minut viimeisessä pelissämme, jonka siellä pelasimme. Se oli erittäin harmittavaa — nuijani luiskahti vähän ja tuotti minulle tappion! Olette kai huomanneet, että nuija väliin vääntyy vähän kädessä ja luiskahtaa. Juuri samoin luiskahti se minultakin, ja pallo lensi väärään suuntaan, mutta se ei saa enää tapahtua."