Rikkaus ja rakkaus vastakkain.
Eva van Arsdel istui huoneessansa, vavisten ja punastuen, onnellisena ja täynnä toivoa. Hänen rinnassansa tulvailivat nuot omituiset, sekanaiset tunteet, joita nuori tyttö tuntee, ajatellessansa, että elämänsä onni on onnellisesti päätetty, että tuo tärkeä askel on otettu.
"Niin", lausui hän itsekseen, "minä lemmin häntä, ja lemmin häntä aina, sanoipa äitini ja Maria-täti ja koko maailma mitä tahansa. Uskollisena tahdon häntä seurata elämässä ja kuolemassa."
Hänen äitinsä astui nyt huonneesen.
"Herra varjele, Eva, etkö jo ole mennyt levolle? Miten on laitasi? Voi kuinka poskesi ovat punaiset! Olet aivan kuin olisit kuumeessa."
"Olenko niin", kysyi Eva, melkeen tietämättä mitä hän vastasi. "Eikö se kaunista minua?"
"Etkö ole terve?" kysyi äitinsä, "Kivistääkö päätäsi?"
"Todella — — niin vähän — mutta en ole koskaan voinut paremmin kuin nyt, rakas äitini", sanoi Eva, istahtaen äitinsä polvelle ja kietoen kätensä hyväellen äitinsä kaulalle; "en ole koskaan ollut terveempi, raittiimpi, äiti."
"Se on huvittavaa kuulla, lapseni. Mielelläni haastelisin hetken kanssasi tänä ehtoona. Minulla on jotakin sinulle kerrottavaa", lausui hän ja otti kirjeen taskustansa. "Tämä kirje on Sydney'ltä; minä tahtoisin lukea pari riviä siitä sinulle."
"Voi äiti, miksi? kirjeiden lukeminen on kauheasti ikävää!"