Tahi mikä voisi olla tarkoitus noiden pienien lapsi-enkelitten tänne lähettämisellä? Sanomattoman ilon meille valmistettuaan temmataan he luotamme, jättäen jälkeensä katkeran kaipauksen! Jos uskomme, että kaikkivaltias rakkaus löytyy, täytynee meidän myöskin otaksua, että näiden pienokaisien toimena on vuodattaa armahtavaa laupeutta maallisiin sydämihimme.
Eihän liene väärin toivoa, että nuot armaat pienokaiset, niillä lemmenkahleilla, joilla me heihin olemme sidotut, vetävät meidät jäljessänsä valon maailmaan, jonne he itse muuttavat; sillä eihän löydy puhtaampaa, rehellisempää lempeä, kuin se, jonka me heille omistamme.
Väliin ajattelen, ett'en olisikaan toivonut "Lempikukkaani" kauemmin eläväksi. Lapsi kuolee samalla kuin nainen muodostuu ja useimmiten ei nainen ole likikään niin viehättävä, kuin tuo pieni lapsi oli ollut. Lemmittävä ja lempivä lapsuus, vilpittömyydellään, luottavaisuudellaan, puhtaalla ja rehellisellä lemmellään on mielestäni niin suloinen ja pyhä aika, että se paremmin sopii olemaan taivaassa, — lapsuus, tuo viatoin, suloinen, aina tuoksuva kevätkukka valon valtakunnassa. Ehkäpä olivatkin ne juuri tällaisia hänen taivaallisessa valtakunnassansa löytyviä pienokaisia, joita Vapahtajamme muisteli ottaessaan lapset syliinsä ja siunatessaan heitä, kun hän sanoi: "sellaisien on taivaan valtakunta".
NELJÄS LUKU.
Utu-morsiameni.
Utumorsiameni? Löytyykö utu-kuvassakin jotakin todellisuutta? Niin, miksikä ei! Haahmo, läsnäoleva henkinen olento, voipi seurata meitä sinne, johon kuolevaisen jalka ei voi astua, se voi seurata meitä keskellä tohuisan kaupungin melskettä, se voi puhua meidän kanssamme kovaäänisen puheen kohinassa, se voipi tulla luoksemme lukittujen ovien läpi, kun istumme yksin räiskyvän tulennoksen edessä, se voi meitä neuvoa, elähyttää ja innostuttaa. Vaikk'ei tätä olentoa voi sulkea ihmisellisiin käsivarsiin, ja vaikkapa sen kasvot ovatkin verhotut, on tällä utu-morsiamella kuitenkin erinomainen voima elähyttää, onnistuttaa ja lohduttaa. Niinpä teki minunkin utu-morsiameni.
Mistä se tuli? Valkoisena, puhtaana sumuna kohosi se tuosta pienestä haudasta; ensi-kyyneleiden kasteesta syntyi tämä utu-morsiameni.
Nähdessämme kuinka surut ovat epätasaisesti jaetut ihmislasten välillä, voisimme epäillä isällisen hyvyyden löytyvän, jollemme taas toiselta puolen huomaisi, että ne surut, jotka rakkaus synnyttää, aina ovat välikappaleina meidän kehittämiseemme ja jalostamiseemme. Ilman suuria vaikeuksia ei synny mitään suurta ja jaloa, ja kuta enemmin luontomme jalot ominaisuudet kehkeytyvät, sitä paremmin voimme kohtaloltamme kärsiä. Tuo hiljainen, katkera ja sammuttamatoin suru lapsuuteni ystävän kadottamisesta, sai henkisen ihmiseni hereille. Tuo pieni olento, joka, jos se olisi saanut kasvaa suureksi, ehkä olisi muodostunut aivan tavalliseksi naiseksi, oli nyt loistavana tähtenä minun ihanne-taivahallani, joka aina veti silmäyksen korkeuteen. Hänen muistonsa oli läpi koko ikäni sydämeni puhdistuksen ja tuntoni hienoutumisen lähteenä. Silloin en minä vielä taitanut kynää käyttää, mutta sieluni tulvaili surusta ja kaipauksesta; se pyrki päästä valumaan ulos. Minä opettelin sentähden kirjoittamaan painetuiden kirjaimien mukaan. Ostin itselleni kirjan paperia ja tali-kynttilän, jonka sytytin salaa iltasilla vuoteelle päästyäni; istuen yöpuvussani kirjoittelin muistojani hänestä, "Lempikukastani". En olisi millään ehdolla tahtonut pyytää äitiltäni lupaa kynttilän polttamiseen huoneessani jälkeen kello kahdeksan; ja ennenpä olisin henkeni menettänyt, kuin ilmaissut mihin tarpeesen kynttilää käytin. Minä kirjoittelin muistojani hänestä; kuvasin minkälainen hän oli seisoessansa lemmikki-kukkien ja liljojen keskellä. Minä kirjoittelin muistiin hänen teeskentelemättömät lauseensa, hänen lapsellisen viisautensa ja yksivakaiset varoituksensa; tämä kaikki tapahtui niin omituisilla kirjaimilla, sanoilla ja lauseilla, että käsikirjoitukseni tulkitseminen olisi Itämaan viisaillekin antanut aprikoitsemista. Siinä oli lukemattomia tavausvirheitä ja lauseet olivat yhtä järjestämättömät ja huolimattomasti lausutut, kuin jokapäiväinen puhe; ainoastaan se, joka samoin kuin minä on etsinyt ja löytänyt lohdutuksen tällaisessa toimessa, voipi ymmärtää kuinka nämät muistiinkirjoitukset minua lohduttivat ja käsittää sen innostuksen, jolla minä kirjoitin. Pieni sydämeni oli aivan kuin Kaspian- tahi joku muu meri, josta olin lukenut, että se maanalaista uraa myöten voipi vuodattaa pois vetensä. Joka ilta, kun lopetin kirjoittamiseni, sammutin kynttilän ja pistin sen olki-matrassiin, jonka toisessa päässä oli napeilla suljettava aukko, josta olkia pudisteltiin. Levollisena makasin aarteeni päällä ja näin usein ihania unia kukkaisista niityistä, joilla näin pikku "Lempikukkani" leikittelevän lasten kanssa, jotka olivat kauniit, kuin vesi-liljat siintävän lammin rannalla. Ehkäpä ulkomuodoltani olinkin aivan muiden poikien kaltainen, ja vaikka kaikki luulivat, ett'en ajatellut muuta kuin kelkkaani ja palloani, muodostin kumminkin salaa itselleni aate-maailman, jossa taisin ajatuksissani kuleksia ympäri, nauttien suurempaa onnellisuutta, kuin mitä tämä näkyväinen maailma voi tarjotakaan. Mutta eräänä iltana, kun vanhin sisareni valmisti minulle vuodetta ja erinomaisella huolella myllisteli matrassiani, löysi hän minun paksun käsikirjoitukseni ja puoleksi palaneen kynttilän.
Emännyydessä ei löydy vähintäkään runollisuutta ja sisareni katseli sentähden oitis asiaa emännyyden kannalta.
"Tuon pojan vehkeillä ei olekaan loppua!" huudahti hän. "Olisihan hän voinut sytyttää koko talon tuleen ja paistaa meidät kaikki elävinä vuoteissamme".