"Eva, lempi-lintuseni", sanoin minä sentähden, "muistathan, että kerran juttelin sinulle, että joku salaisuus eroittaa Bolton'in ja Karolinan toisistaan?"
"Muistan", vastasi hän hämmästyneenä, "mutta mitä yhteyttä sillä voisi olla meidän viinimme kanssa?
"Enemmän kuin luuletkaan", vastasin minä, mennen kirjoituspöytäni luo, josta otin Bolton'in kirjeen ja annoin sen Evan käteen. "Lue tämä kirje, ystäväiseni, ja sano sitte miten teemme".
Hän otti kirjeen ja alkoi lukea sitä naisellisella uteliaisuudella; minä menin ulos huoneesta. Hetken kuluttua tuli hän luokseni, laski kätensä olalleni ja lausui:
"Rakas Harry, minä tahdon auttaa sinua, minkä voin. Hänen salaisuutensa on oleva pyhä minullekin ja minä tahdon valmistaa hänelle varman valkaman luonamme, niin että hän pelvotta voipi pitää kotoamme omana kotonansa!"
"Sinä olet enkeli, Eva".
"Täytyy tunnustaani, että minäkin välin pelkään tarjota viiniä joillekuille nuorille miehille, joiden pitäisi pysyä siitä erillä, mutta en ole koskaan ajatellutkaan, ett'en uskaltaisi tarjota sitä niin vakavalle ja kunnon miehelle kuin Bolton on".
"Emme saata koskaan tietää kelle se on vahingollista. Se riippuu ihmisien sairaasta, heikosta hermostosta, joka voi olla syntyperäistä, ja jota on yhtä vaikea selvittää, kuin taipumus hulluuteen tahi kaatuvaiseen tautiin".
"Enpä olisi koskaan voinut suoda itselleni vikaani anteeksi, jos olisin asettanut viiniä pöydällemme".
"Seuraus siitä olisikin ollut, ett'ei Bolton olisi koskaan enää syönyt päivällistä luonamme", sanoin minä, "sillä hän on päättänyt välttää kaikkia seuroja, joissa tämä kiusaus on hänelle tarjona".