Nyt saapui Alice, puettuna juurikuin valloitusta varten, ja kaunis hän olikin kuin ruusun nuppu. Kun kello löi kuusi ja vieraittemme askeleet kuuluivat rappusista, sytytimme tulen pesään. Kuinka ihastuneita emmekö olleet, kun tuo liekki omassa uunissamme leimuten valaisi huonetta, heittäen punertavan valonsa tauluille ja seinille, muodostaen niille haaveellisia valoja ja varjoja! Vaimoni oli nähtävästi hyvin tyytyväinen ja Jim vakuutti, että huoneemme näyttivät niin lämpöisiltä, että luulisi niiden voivan herättää vaikka kuolleenkin eloon. Bolton istui, niinkuin sopikin, suuressa, pehmeässä nojatuolissa, jonka sanoimme olevan varta vasten ostetun hänen tähtensä, ja nurkkaa, jossa hän istui, päätettiin täst'edes kutsua Bolton'in nurkaksi.
"Katsokaas tässä", sanoi hän juhlallisesti, vakavasti, ja nähtävästi suurella tyytyväisyydellä, "tässä on minun pieni apuni teidän talouteenne"; ja tämän sanoessaan veti hän laajoista nuttunsa taskuista kaksi somaa kissanpoikaa, jotka hän asetti matolle uunin eteen. "Katsos tässä, Harry, tässä saat kaksi baletti-tanssijaa, jotka ilmaiseksi tanssivat koska tahansa."
"No, voi katsos noita pieniä velhoja, kuinka somia ne ovat", huusivat vaimoni ja Alice, kiiruhtaen kissanpoikia hyväilemään.
Samalla vakavuudella otti Bolton nyt taskustansa kaksi pitkää rihmaa, joihin kumpaiseenkin oli korkki kiinitetty ja pani ne riippumaan; mutta nytkös tanssi alkoi, jota me kaikki katselimme suurella mieli-halulla. Me ihmettelimme näiden pienien taiteilijain omituisia hyppyjä ja miellyttäviä pyörähdyksiä, kunnes ilmoitettiin, että päivällinen oli valmis.
"Harry", sanoi vaimoni, "meidän täytyy panna nämät kissan pojat piiloon päivällisen ajaksi, sillä jos meidän pieni piika-tyttömme näkee ne nyt ennen päivällistä, niin hän ei voi muuta ajatella, eikä muistakaan palvella meitä pöydässä."
Harvoin lienee päivällis-ateriaa syöty niin iloisina ja onnellisina, kuin me nyt teimme, ja syynä siihen oli varmaankin se, että olimme kaikki kuin kotonamme ainakin. Koti oli meidän ja päivällinen oli meidän, me olimme kaikki niinkuin samaan perheesen kuuluvat. Kukin sai osan kiitoksista, joita tässä runsain määrin jaeltiin. Mary'a kiiteltiin ruoista ja Bolton'ia ylistettiin pilviin saakka keitto-arinamme oivallisuudesta, ja Jim, Alice ja vaimoni ylistelivät toisiansa ruoka-huoneen somasta ulkomuodosta. Oikein kauhistuimme, kun muistelimme noita vanhoja tapettia ja kehuimme taiteilijoitamme, jotka niin vähästä saivat näin kaunista kokoon. Huomautettiin mikä suuri vaikeus oli tapettien kokoon panemisessa, jolloin Alice ja Jim veitikkamaisesti muistuttivat toisiaan hauskoista erityiskohdista tätä työtä tehdessä. Päivällistä syötyämme, joimme varsin oivallista kahvia, ja palasimme sitte vierashuoneesen yhtä iloisina, kuin jos olisimme juoneet hienoimpia viinejä. Nyt olivat kissanpojatkin jo perehtyneitä ja tekivät niin somia, naurettavia hyppyjä, että katsojain täytyi ilmoittaa niin suurta mieltymystä, että se olisi imarrellut suuria taiteilijoitakin. Alice lupasi kutsua niitä Toglioni'ksi ja Pepita'ksi, ja sitoi niiden kaulalle punaisen ja sinisen nauhan, joita ne oitis rupesivat repimään ja raastamaan irti. Hiljainen vinkuminen kuului nyt porstuasta; Eva aukaisi oven ja siellä istui Stumpy, alakuloisena ja kärsivällisen näköisenä.
"No, katsos Stumpy-parkaakin", sanoi hän.
"Älkää olka sitä huomaavinannekaan", lausui Bolton. "Minä olen käskenyt sitä istumaan hiljaa siellä ulkona matolla. Se on kyllä tyytyväinen kun se tietää, että minä olen täällä sisällä."
"Mutta koira-parka", virkki Eva, "se näyttää pyrkivän sisään."
"Sillä on kyllä hyvä olla siellä ulkonakin", sanoi Bolton hieman ujona. "Tyhmäpä olin, kun otin sen mukaani, mutta sillä on niin ikävä, kun minä lähden kotoa ja jätän sen yksin."