"Luulenpa, herra Manning, että mieluummin vielä pysyn niiden joukossa, jotka ovat vaiti ja kuuntelevat vaan".
"Hyvä, hyvä; tuollainen ujous on todella harvoin tavattava vasta yliopistosta palanneissa nuorissa miehissä! Tavallisesti ovat he niin pöyhkeitä ja ylpeitä kuin kukon pojat, ja laulavat yhtä ankarasti kuin nämät, vaikkapa halkaisisivatkin rintansa", sanoi herra Manning. "Olla vaiti ja kuunnella vaan, tuo sopii hyvin nuorelle miehelle!"
Itsekseni ajattelin: ei herra Manning varmaankaan aavista, että se on uskon puute, joka vaikuttaa tämän ylistetyn ujouteni.
Isäni kuoltua oli äitini muuttanut Jaakko-enon luo asumaan. Hänen terveytensä oli jo heikontunut, jonka tähden hän mieluummin nautti äidin-äidin iloa vähän loitommalta. Jaakko-enolla ei ollut lapsia. Ei voitane toivoa hellempää, miellyttävämpää ja perheellisempää naiskyyhkyistä, kuin hänen vaimonsa, Polly-täti, oli. Minä muistan hänet vielä, puettuna johonkin pehmeään, helmipäärmeiseen silkki hameesen, kolmi-kolkkainen kaulahuivi sidottuna ristiin hartioillensa. Minä muistan hänen keveän käyntinsä, lempeän äänensä ja säteilevät, ruskeat silmänsä, jotka nuolen nopeudella tunkeilivat jokaiseen soppiin talossa, ja jos joku uskalsi lähettää Polly-tädille väärän rätingin, niin pian huomasi, ett'ei loiste hänen silmissänsä ollut ainoastaan kaunistukseksi. Kaikki toimitti hän keveästi ja valittamatta. Hän luki mielellänsä ja aina oli hänellä loma-hetki tämän halunsa tyydyttämiseksi.
Äitini ja Polly-täti viettivät nyt yhdessä, levossa ja rauhassa, elämän pitkää iltapuhdetta. He lukivat ahkeraan, ei ainoastaan jokapäiväisen kirjallisuuden tuotteita vaan myöskin suurien filosofien teoksia, joista he mielellään puhelivat keskenänsä. Setäni kirjasto oli suuri ja hyvin varustettu; koko hänen talonsa oli kuin suuri kirjakauppa, sillä kaikki seinät ja nurkat olivat täytetyt kirjahyllyillä ja aina, kun joku uusi arvollisempi kirja ilmaantui painosta, tilasi hän sen oitis.
Suurella tarkkuudella oli äitini, Polly-tädin kanssa, lukenut sekä Buckle'n että Herbert Spencer'in kirjoituksia, mutta ei heidän vahva uskonnollinen vakuutuksensa siitä vähääkään heikontunut. Äitini eleli tuossa taivaallisessa aate-maailmassa, jossa kaikki on ainoastaan valoa ja kirkkautta, tuossa maailmassa, joka on jäykän järjen käsite-piirin ulkopuolella. Mutta tätä rauhaa ei voi antaa kädestä käteen, sillä jos hän sen olisi voinut tehdä, olisi hän varmaankin temmannut rauhan rinnastansa ja tyyneyden sielustansa, lahjoittaaksensa ne minulle.
Mutta vaikkapa toinen ei voikaan toiselle tätä rauhaa lahjoittaa, niin vaikuttaa kuitenkin heidän esimerkki, joilla tämä rauha on, paljon hyvää meihin, joilta tämä puuttuu. Nähdessäni, että äitini, vaikka hän oikein punnitsemalla oli lukenut ja todella ymmärtänytkin samoja kirjoja, jotka minussa olivat herättäneet suurta epäilystä ja levottomuutta, kuitenkin taisi pelotta hymyillä, tunsin minä, niin sanoakseni, virkistyksen siveellisissä hermoissani.
Levollisena ja suurella hellyydellä kuunteli hän epäilyksiäni, ja lohdutteli minua sillä, että vielä onnellisesti pääsen tuosta pälkehestä.
Ennen en ollut ilmoittanut äidilleni, että olin luopunut aikeesta ruveta papiksi; nyt minä sen tein.
"Minä en tahtoisi, että rupeaisit papin virkaan, joll'ei sinulla ole todellista halua siihen, yhtä vähän kuin minä toivon, että menisit naimisiin muusta syystä, kuin rakkaudesta. Ehkäpä vielä tulee aika, jolloin tunnet kutsumuksen ruveta sanan julistajaksi. Puhu kuitenkin Jaakko-enon kanssa tuumistasi; hän on nyt isäsi sijaisena".