Sitä paitsi täytyi minun monesti kärsiä kauheita nöyryytyksiä ja olla tyytyväinen, ehkä usein katkerasti petyinkin. Kun nim. tuli vieraita ja koko perhe kokoontui ruokapöydän ympärille, kun leivoksia, kakkuja, hilloja ja muita herkku-ruokia asetettiin pöydälle, ja kun iloiset keskustelut saivat sydämeni sykkimään halusta saada ottaa osaa iloon ja kestitykseen, sain aina kuulla: "Harry ei tarvitse nyt ruokaa, hän saattaa odottaa siksi kuin muut ovat syöneet". "Ja sitte ei saada mitään", lisäsin minä hiljaa itsekseni. Vanhempana on minun kyllä monta kertaa täytynyt olla ilman sitä, mitä olen halunnut, mutta en muista kertaakaan sittemmin tunteneeni samoja katkeria tunteita, joita tunsin silloin, kun kuulin tuollaisen poiskäskemis-tuomion. Ja kun sisareni ihailija, Sam Richards, tuli luoksemme, kun vierashuone valaistiin ja kaikki oli niin puhdistettua ja piukeata, voi kuinka silloin halusin saada valvoa, kuullakseni hänen lystillisiä kertomuksiansa! Lymysin pimeimpään nurkkaan ja pistäyin siimekseen, toivoen olevani piilossa ja siten pääseväni perhe-poliisin valppaudesta, mutta turhat olivat kokeeni! "Äiti, eikö Harryn jo ole aika mennä levolle?" kysyi siskoni, joka toivoi saada olla yksin ihailijansa kanssa.
Kaikesta tästä huomaa, että, ehk'en kärsinyt mitään ruumiillista puutetta, olin kuitenkin, niinkuin jo sanoin, varsin yksinäinen ja muilta hyljätty. Tässä vilkkaassa ja iloisessa kodissa ei minulla ollut ainoatakaan, jonka kanssa olisin saattanut leikitellä.
"Luulenpa, että meidän täytyy panna Harry kouluun", lausui eräänä päivänä äiti isälleni, kun olin hänelle puhunut siitä ikävyydestä, jonka yksinäisyys minulle saattoi. "Poika parka on niin yksin täällä täysikasvuisten joukossa".
Minä menin siis kouluun, puhdas esiliina rinnoillani, rihveli-taulu kainalossa ja pieni koppa käsivarrella, jossa oli aamiaiseni. Punastuen ja vavisten läksin matkalle, sillä minä pelkäsin kovin noita suuria poikia, joilta pian voisin saada selkäsaunan; mutta onnetar oli varsin suotuisa jo heti ensi päivänä, sillä oitis kouluun tultuani tapasin lapsuuteni morsiamen Susie Morril'in.
Ah! miten soma tyttö hän oli! Kun hänet ensin huomasin seisoi hän koulusalin ovella. Hänen poskensa ja kaulansa olivat valkoiset kuin vaha, hänen silmänsä olivat heleän siniset, ja kun hän hymyili, muodostui pullokkaille poskillensa kaksi pientä kuoppaa, niinkuin pyörteet välkkyvän puron pinnalla.
Hän oli puettuna haaleanpunaiseen hameesen ja valkoinen esiliina oli köytettynä pyöreän kaulansa ympärille. Hänen äitinsä, jonka ainoa tytär Susie oli, puki hänet aina varsin siististi ja somasti.
"Ah, Susie kulta", sanoi äitini, joka talutti minua kädestä, "tässä on minulla pieni poikanen, joka tulee käymään tässä koulussa, ja josta siis saat leikkitoverin".
Varsin suloinen oli tuo pieni Evan tytär! Hän hymyili, oli kohtelias ja miellyttävän ystävällinen pienelle, kömpelölle ja pörröpäiselle Aatamin pojalle. Hän käski minut istumaan vierellensä penkille, laski pienen, valkoisen kätensä kaulalleni ja avasi aapeluksen eteeni.
"Minä jo taidan tavata; kuinka pitkälle sinä olet tullut?" kysyi hän.
Kun osaamme tavata, niin olemme jo kappale matkaa kirjallisella alalla; — tavaaminen on juurikuin ensimmäinen virstantukki lapsen opin-tiellä. Äitini oli ollut uuttera ja hyvä opettajatar ja minä puolestani ahkera oppilas; luonnollisesti pikku sydämeni nyt paisui ilosta, kun ilmoitin, että jo kau'an sitte olin päässyt kukkoon saakka aapeluksessa. Hänen heleän-siniset silmänsä ilmoittivat hämmästystä yhdessä kunnioituksen kanssa, kun hän lausui: